– Hei! Mitä kuuluu?
Mohammed Ibish, hänen vaimonsa Nisreen Hanan ja perheen kuusi lasta tervehtivät iloisesti selvällä suomen kielellä. Uuden kotimaan kieli on tullut jo Ibishin perheelle tutuksi. Syyrialainen kurdiperhe saapui Enontekiölle, Hettaan kuukausi sitten suoraan Turkin pakolaisleiriltä. Matka sodan runtelemasta Syyriasta rauhalliseen Lappiin on ollut pitkä ja raskas. Silmistä paistaa kuitenkin jo ilo ja kiitollisuus.
– Täällä on perheeni tulevaisuus. Täällä on turvallista. Syyriassa ei ole enää mitään, sillä kaikki on tuhoutunut. Täällä lapsilla on myös mahdollisuus kouluttautua. Haluaisin, että he pääsevät hyviin ammatteihin, sanoo Mohammed Ibish.
Epätoivon hetkiä
Ibishin perheellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotikaupungistaan Syyrian Afrinista. Sodan takia ruokaa ei tullut enää mistään kaupunkiin ja perhe oli kuitenkin ruokittavana. Pakomatka vei heidät lopulta Turkkiin Malatyan pakolaisleiriin. Perheen äidille, Nisreen Hananille matka oli erityisen raskas.
– Ei ollut rahaa, ei ruokaa. Olimme aliravittuja kaikki. Ja sitten huomasin olevani kaiken sen kaaoksen keskellä raskaana. Mistä saisin ruokaa vielä yhdelle lapselle? Tunsin itseni epätoivoiseksi ja yritin raskaudenkeskeytystä. Matka oli pitkä ja seitsemännellä kuulla aloin vuotaa verta. Olin todella huonossa kunnossa. Luulin, että me molemmat kuolemme, minä ja vielä syntymätön lapseni, kertoo Nisreen Hanan ja pyyhkii kyyneleitään.
Pakomatkasta Syyriasta Turkkiin on kulunut neljä vuotta. Samanikäinen poika, Can, istuu äitinsä vieressä.
– En ole voinut muuta kuin pyytää anteeksi pojaltani tekoani ja ajatuksiani. Kiitän Jumalaa, että olemme molemmat tässä, sanoo Nisreen Hanan liikuttuneena.
Kiitän Jumalaa, että pääsimme Suomeen. Niin kuin tuulenhenkäys olisi ottanut meidät mukaansa ja tuonut tänne. Nisreen Hanan
Enontekiön on pohjoisin kunta, joka on vastaanottanut kiintiöpakolaisia. Elokuussa Enontekiölle saapui kolme syyrialaista lapsiperhettä, jotka olivat saaneet YK:n pakolaisstatuksen jo Turkin pakolaisleirillä. Elämä Turkissa ei ollut helppoa ja ruoan eteen täytyi raataa.
– Vanhemmat lapset joutuivat myös töihin. Se oli välttämätöntä, muuten perheelle ei olisi saatu tarpeeksi ruokaa. Turkki on vaarallinen maa. Jos lapset lähtivät käymään vaikka kaupassa, ei voinut olla varma, tulevatko he takaisin, kertoo Mohammed Ibish.
Ibishien pojat Aziz (17) ja Hussein (15) loukkaantuivat molemmat Turkissa. Aziz joutui työnantajansa kanssa auto-onnettomuuteen ja eikä hänen tasapainonsa toimi vieläkään kunnolla. Hussein taas oli menettää kokonaan jalkansa sen jäädessä leikkurin alle.
– Turkista oli vain pakko päästä pois, sanoo Mohammed Ibish.
Ihmisten mieliin ovat jääneet surulliset kuvat Välimeren kautta Eurooppaan pyrkivistä ja vaarallisella merimatkalla hukkuneista pakolaisista. Myös Ibishin perhe suunnitteli jatkavansa pakomatkaa Turkista veneellä Euroopan puolelle. He kävivät Istanbulissa asti, mutta kun näkivät meren, matka ei enää houkutellutkaan.
– Se tuntui niin vaaralliselta, emme halunneet laittaa lapsia veneeseen ja merelle. Halusimme mieheni kanssa päästä Turkista laillista tietä pois. Kiitän Jumalaa, että pääsimme Suomeen. Niin kuin tuulenhenkäys olisi ottanut meidät mukaansa ja tuonut tänne. Tämä on kuin unta, joka on vihdoin totta. Kaikki lapset ovat turvassa. Olemme päässeet paratiisiin, sanoo Nisreen Hanan hymyillen.
Ennakkoluulot ovat kaikonneet
Kun Turkin pakolaisleirillä selvisi, että tuleva kotimaa on Suomi, perhe halusi saman tien tietää maasta enemmän. He kuulivat muilta pakolaisilta, että suomalaiset ovat kylmäkiskoisia eivätkä välitä muista ihmisistä. Totuus on ollut kuitenkin aivan toisenlainen.
– Kyläläiset tervehtivät ja auttavat kaupassa. Kaikki ovat niin mukavia. Ennakkoluulot ovat kadonneet, iloitsee Mohammed.
Enontekiöllä pakolaisia auttaa pakolaiskoordinaattori, joka huolehtii tällä hetkellä kaikista käytännön asioista ja asioinneista viranomaisten kanssa. Lisäksi heillä on käytettävissään arabiankielinen arjenavustaja. Myös naapurit ovat omalla avuliaisuudellaan ja avoimella suhtautumisellaan tehneet sopeutumisen uuteen kulttuuriin helpommaksi.
– Kun saavuimme tänne, ensimmäisenä päivänä asunnostamme meni sähköt ja talo pimeni. Ei mennyt kauaakaan, kun naapuri oli kynttilöiden kanssa ovella. En ymmärtänyt mitä ne ovat. Luulin, että hän toi ruokaa, nauraa Mohammed Ibish.
Kyläläiset tervehtivät ja auttavat kaupassa. Kaikki ovat niin mukavia. Ennakkoluulot ovat kadonneet. Mohammed Ibish
Perheen 11-vuotias poika Mustafa lukee suomenkielistä kirjaa ääneen keittiönpöydän ääressä. Lapsilla on kova hinku oppia uutta kieltä, sillä yhteinen kieli uusien kavereiden kanssa on tärkeää. Ibishin perheen lapset aloittivatkin koulun viime viikolla. Lähiaikoina myös vanhemmat ja nuoret aikuiset pääsevät koulunpenkille oppimaan suomen kieltä.
– Minulla on päämääränä, että jouluun mennessä opettelen yhden sanan joka päivä, kertoo Mohammed Ibish.
Mustafa osaa laskea suomeksi jo kahteenkymmeneen. Suomen kieli on perheelle neljäs kieli. Kotona Ibishit puhuvat keskenään kurdia. Turkissa asuessaan lapset oppivat turkkia. Lisäksi osa perheestä puhuu myös arabiaa.
Mieli työelämään
Nisreenillä ja Mohammedilla oli Syyriassa vihanneskauppa. Se oli hyvää ja onnellista aikaa. Sota kuitenkin rikkoi kaiken, eivätkä he halua enää ajatella vanhaa kotimaataan. Nyt pariskunta touhuaa keittiössään Enontekiöllä. Hetkessä pöytä on katettu syyrialaisilla herkuilla.
– Tunnen, että olen taas se sama Nisreen, joka olin ennen sotaa. Uskallan taas nauraa, laulaa ja tanssia. Olen niin onnellinen, kun ajattelen perheeni tulevaisuutta täällä. En aio lähteä enää mihinkään, tämä on kotini, sanoo Nisreen.
Ajatukset menevät kuitenkin jo tulevaisuuteen. Molemmilla olisi mieli päästä työelämään.
– Olen tottunut tekemään töitä, enkä istumaan kotona. Haluan maksaa Suomelle omalla työlläni kaikesta rahallisesta avusta, jota olen saanut. Voin vaikka pestä koulujen lattioita, niin kiitollinen olen, sanoo Nisreen Hanan.
– Minä pidän leipomisesta. Voisinhan perustaa vaikka oman pizzerian, mutta yhtä hyvin voisin myös olla rakennustöissä. Ensiksi täytyy kuitenkin opetella suomen kieltä kunnolla, sanoo Mohammed Ibish.