Asun Nilsiässä. Jos ei nimi sano mitään, niin katsokaa kartasta tai Googlesta, vihmerimmät voivat vilkaista molempia.
Sen verran korvessa tässä elellään, että auton mittariin kertyy likemmäs neljä ja puolisataa kilometriä, jos saan päähäni lähteä paahtamaan Helsinkiin. Välikahveineen se reissu kestää viitisen tuntia.
Linnuntietä matka on vähän lyhempi, jää alle kolmeensataan kilometriin. Siinäkin on silti sen verran taivalta, ettei arkeni hetkahda yhdestä Guggenheimistä mihinkään suuntaan – ei häiritse sen rakennustyömaan meteli keskenkasvuisemme päiväunia enkä voi valittaa merimaiseman menetyksestä. Veronikin maksan Kuopioon, jonka liittännäisalueita Nilsiä nykyisin on, joten aika jäävi olen ottamaan kantaa verorahoilla hurjasteluunkin.
Sen sijaan olen semiuutterana stadinkävijänä pätevä hämmästelemään sitä, että Guggenheiminin rakentamista perustellaan Helsingin taide- ja kulttuurielämän nuokahtamisella.
Henkilökohtaisesti kun olen enemmän kriiseillyt sen virkeyden kanssa, sillä pääkaupungissa käydessä sormeni luiskahtaa aina suuhun tarjonnan paljouden tähden. Eri teatterien, näyttelyiden tai konserttien välillä arpoessani en ole kertaakaan joutunut manaamaan, että helevetti kun tämä nuokkuva kylä huutaa Guggenheimia.
Guggenheim Helsingille on käynyt niin kuin kansaa jakaville asioille tuppaa käymään
Oikeastaan sellainen manailu olisi tavattoman hankalaa, koska tällä haavaa koko Guggenheim Helsingille on käynyt niin kuin kansaa jakaville asioille tuppaa käymään. Itse pihvi on piiloutunut vastustajien ja puoltajien välisen huutelun alle, museon seinät ja niiden hinta puhuttavat enemmän kuin seinien lomaan tulollaan oleva sisältö.
Tämä on hyvin suomalainen ilmiö ja tavallaan on lohduttavaa nähdä, että sellaisen luominen onnistuu myös yleisesti vähän herraskaisina pidetyltä kulttuuriväeltä ja politiikoita. Tähän saakka tämänkaltaista rupattelutapaa ovat vaalineet nettipalstoilla pääministerin päätä vadille vaativat sananvapauden väärinkäyttäjät, jotka ovat käyttäneet nyrkkeilysäkkinään tasa-arvoista avioliittolakia, maahanmuuttajia tai paremman avautumisaiheen puutteessa vaikkapa sitä, saako Jokeri-asuinen mies heilua niinkin pyhässä paikassa kuin Lotto-arvonnassa.
En minä sillä, etteikö asiallisiakin Guggenheim-mielipiteitä olisi saatavilla. Kyllä niitäkin löytyy, löytyypä paljonkin, ja varmasti niiden pohjalta voisi ainakin harmajaisesti varteenotettavan kannan asiasta laatia. Oikeaan se ei kuitenkaan osuisi, koska täyden totuuden selvittämiseksi tarvittaisiin valmiiksi rakennettu Guggenheim-museo ja kymmenkunta toimintavuotta. Vasta sitten on varaa sanoa, jotta oliko tämä nyt nappijuttu vai susihomma.
Jos ensimmäinen, voivat taidemessiaan puolestapuhujat puistaa mukeihinsa vähän parempaa punkkua ja skoolata suurelle maailmalle, jonka heidän museonsa lopulta Suomeen rantautti. Jälkimmäisen todeksi tullessa sama porukka voi vakuutella helsinkiläisille, että on meillä ainakin Suomen kallein julkinen sisäpiha.
Kolmas vaihtoehto on se, että kymmenen vuoden kuluttua kukaan ei muista Guggenheimin mielipiteitä edes jakaneen. Oikeastaan se on todennäköisin vaihtoehto, koska harvempi mahtaa enää yöuniaan valvoa siksikään, ettei Mannerheim enää ratsasta eduskunnan edustalla. Sellainen on ihmismieli – ei se tämän sorttissa asioissa ikuisuuksia vatvo.
Jos Guggenheimista tulisi totta, niin varmasti minä siellä kävisin
Jos Guggenheimista tulisi totta, niin varmasti minä siellä kävisin. En ihmettelisi kanssakävijöiden vähyyttä enkä sadattelisi sitäkään, että kustannusarviohan tätä mökkiä tehdessä pahemman kerran kusi. Niinhän siinä varmasti tulee käymään, sillä rakentaminen on aina kaavailtua kalliimpaa, olipa työn alla museo tai autotalli.
Kuten sanottua, on tästä asiasta hankala täältä käsin puhua. Ajatusleikin avulla se kuitenkin mahdollistuu. Jos Guggenheimia nyt alettaisiin touhuta Nilsiään, niin ei minulla mitään sitä vastaan olisi. Tosin sillä ehdolla, että saisin edes jonkinlaisen amanuenssin tittelin ja harrastajateatterin kesänäyttämön katsomoon kustannettaisiin samalla kertaa vaikkapa uudet penkit. Siellä kun kuitenkin käy vuosi vuoden jälkeen se vakiintunut porukkansa ja siksi toisekseen se on jo olemassa. Sitä ei tarvitse rakentaa alusta, sitä pitäisi vain tukea.
Tuskin tuettaisiin, mutta väliäkö hällä. Olisihan se vaikka Kaavilla pistäytyessä komea kehaista, että meilläpä on se Guggenhaim ja teillä ei. Kaavilaiset sanoisivat siihen, että sepä mukava.
Uskon tämän saman kuvion olevan ihan yleispätevä.
Mutta tämä onkin vain maalaisen mielipide.
Antti Heikkinen
Antti Heikkinen on nilsiäläinen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sekatyömies. Hänen maailmankuvansa on eräiden mielestä juuri niin kapea kuin savolaisjuntilla olla kuuluukin, toisten mielestä huomattavasti laajempi kuin savolaisjuntille sopii. Heikkinen vuorottelee tällä kolumnipaikalla Selma Vilhusen, Meeri Koutaniemen ja Tommi Kinnusen kanssa.