Stadissa pyryttää lunta, vaikka eletään vasta marraskuun alkua. Aikainen talvi ei haittaa Perjantaipoikia. He tulevat tuttuun lounastapaamiseen satoi tai paistoi.
Merimiesravintola Salven kuuluisat silakat on syöty viimeistä pyrstöä myöten, kun toimittaja pyyhältää paikalle ja pahoittelee myöhästymistään. Saan anteeksi välittömästi.
– Tähän ikään kun on tultu, ollaan aika monta kertaa jouduttu odottamaan daamejamme, naurahtaa Perjantaipoikien puhemies Caj ja tervehtii lämpimästi.
Nimestään huolimatta herraseurue on tosiaan ehtinyt miehen ikään. Kaikki ovat yli 80 vuotiaita: Caj, Nisse, Stigu, Svenna ja Gustav. Pojat ovat tunteneet toisensa lapsuudesta asti, eikä viikkotapaamisia jätetä koskaan väliin.
– Tänne tullaan niin kauan kuin henki pihisee, sanoo Stigu, jolla ei oikein ääni enää kulje, mutta muut pojat tulkkaavat.
Se tuntuu olevan näissä kokoontumisissa pelin henki. Yksi pojista aloittaa puheen, toinen jatkaa, kolmas komppaa, neljäs nyökyttelee, viides saa hiljaisenakin asiansa esille ja kuudes seuraa tapahtumia pilven reunalta.
Yhteiset perjantailounaat aloitettiin yli neljäkymmentä vuotta sitten pienessä Kilta Kellarissa Kansakoulukadulla. Sitten tuli tutuksi Haarikka Kellari Eerikinkadulla. Eliten muututtua a la carte ravintolaksi siirryttiin kuusitoista vuotta sitten Salveen. Ensin siihen vanhaan ja nyt tähän uuteen.
Istun viiden hurmaavan herran seuraan ja minut saatellaan lempeästi menneeseen.
Etu-Töölö vuonna 1946
Perjantaipojat tapasivat toisensa 10-vuotiaina Etu-Töölössä. Tom, Caj ja Nisse asuivat Dagmarinkadulla, Sven kulman takana Temppelikadulla. Stigu ja Gustav liittyivät joukkoon Liisankadun Svenska Reallyseumissa.
Elettiin 40-lukua Helsingin Töölössä ja vain harvalla pikkupojalla oli varaa polkupyörään. Caj sai kaveruksista sellaisen ensimmäisenä ja hänkin oli silloin jo 13-vuotias teini.
Sairauksista ei puhuta. Se on ehdoton sääntö. Perjantai-pojat
– Silloin käveltiin paljon ja joka paikkaan. Autoja oli vähän, eikä vähissä autoissa ollut talvirenkaita. Olihan se aika erilaista kuin nykyään, tuumailee Caj.
Jos lunta satoi kerralla paljon, katujen kunnossapito toimitettiin kauramoottorilla.
– Lumisina talvina Dagmarinkadun lumet vietiin pois hevosen ja reen kanssa. Tai sitten vain odoteltiin kevätauringon sulattavan ne.
Pommin sirpaleet olivat pikkupoikien sotasaaliita
Koulunkäynti ei kaveruksille oikein maistunut, mutta kun oma koulu pommitettiin alas, tuli suru puseroon. Nisse havahtui karuun todellisuuteen eräänä tiistaiaamuna .
– Yks kaunis päivä koko koulu Kruununhaassa oli poissa. Se oli saanut täysosuman ja kaikki viisi kerrosta oli alusta loppuun alhaalla. Siinä me seistiin ja ihmeteltiin, että mitäs nyt? Missä me jatketaan koulua?
Sota-aika herättää muitakin muistoja. Enemmän jännittäviä, kuin pelottavia. Esimerkiksi sen, kun stadionin tornia yritettiin pommittaa ja ilmaiskujen jälkeen kerättiin kaduilta pommien sirpaleita.
Se oli saanut täysosuman ja kaikki viisi kerrosta oli alusta loppuun alhaalla. Nisse Häggblom
Miksi ihmessä, kysyn minä? Kahdeksankymppiset stadin kundit katsovat minua aidon hölmistyneenä ja muuttuvat pikkupojiksi jälleen.
– Ne oli meidän sotasaaliita! Sellaisia rosoisia, kauniita, monivärisiä rautapaloja. Ne vietiin kouluun ja vertailtiin, kenellä oli isoimmat ja kauneimmat.
Valkoinen takki johti optikon ammattiin
Mietimme, kuinka paljon Helsinki on muuttunut ja vielä sitäkin enemmän - kuinka paljon maailma on muuttunut. Entisaikaan ei ollut pätkätöitä, vaan pitkätöitä, pohtivat pojat.
Työelämä aloitettiin varhain. Moni lähti oppipojaksi jo 15-vuotiaana. Tuleva ammatti löytyi oman kiinnostuksen tai harrastuksen mukaan.
Caj, joka oli porukan lukumies, kertoo valinneensa oman alansa kauppakoulun jälkeen valkoisen takin perusteella.
– Naapurin poika vinkkasi, että optikko on sellainen miellyttävä ala. Ei mitään lapiohommia, vaan kevyttä työtä pienillä ruuvimeisseleillä. Kun hän vielä sanoi, että siinä on valkoinen työtakki, niin silloin ajattelin, että se on mun duuni!
Yhteisomistusta 50-luvun malliin
Perjantaipojat ovat tuoneet pyynnöstäni mukanaan vanhoja valokuvia ja ne on levitetty Salven pöydälle. Kiinnitän huomioni kuvaan, jossa nuorimies nojailee metsätiellä vanhaan autoon. Eihän se tietysti silloin kovin vanha ollut, Ford Tudor Sedan, vuosimallia 1937.
Selviää, että kaverukset Tom ja Caj ovat olleet aikaansa edellä ja harrastaneet tämän päivän megatrendiä, jakamistaloutta, jo 50-luvulla. Kuvassa on kummankin ensimmäinen auto, joka siis ostettiin yhdessä. Yhteisomistuksesta ei tarvinnut kinata:
– Minä tykkäsin ajaa ja Tom tykkäsi olla kyydissä, joten hyvin se meni, valaisee Caj työnjakoa.
Kun kimppa-autoon tuli vikoja, Nisse korjasi ne. Hän ymmärsi moottorien päälle ehdittyään olla jo muutaman vuoden töissä venemoottoriverstaalla Valkosaaressa.
Myöhemmin Nisse ja Tom ostivat yhdessä kesämökkipaikan Hasselö-nimisestä saaresta Pellingistä. Perheet puhalsivat yhteen hiileen ja yhteistyö- ja avunantosopimus toimi kaikissa tilanteissa.
Kyllä ne tytötkin on välillä mielessä. Caj Grönholm
– Kerran kävi niin, että yhden meistä vaimo sairastui vakavasti ja joutui vaikeaan elinsiirtoleikkaukseen. Siinä kului kaikkiaan reilut viisi litraa verta. Vaimo pelastui ja me pojat päätimme, että tämä maksetaan takaisin! Niin me marssimme jok'ikinen Veripalveluun luovuttamaan verta, kunnes määrä tuli täyteen. Jäimme siinä samalla koukkuun ja olimme luovuttajia, kunnes ikäraja tuli vastaan, muistelee Caj.
Kaikesta puhutaan, paitsi sairauksista
Tulemme takaisin tähän päivään ja erehdyn kysymään, eikö perjantailounaille huolita tyttöjä mukaan lainkaan? Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä.
– Ei koskaan. Eihän täällä ole muita poikiakaan! Vaikka me ollaan kaikki hyviä perhetuttuja, niin tämä on meidän jengin juttu. Vaimoja tavataan sitten muissa yhteiyksissä.
Neljäänkymmeneen vuoteen mahtuu satoja lounaita ja lounaiden ääressä vietettyjä yhteisiä hetkiä. Mistä sitä juttua riittää?
– Me parannetaan maailmaa. Puhutaan urheilusta ja politiikasta. Siitä kyllä vähemmän, kun hauskempiakin puheenaiheita on. Kaikesta mitä on viikon varrella tehty ja kotona tapahtunut. Ja kyllä ne tytötkin on välillä mielessä, listaavat pojat.
Onko jotain kiellettyjä puheenaiheita?
– On. Sairauksista ei puhuta. Se on ehdoton sääntö, vastaavat Sven ja Nisse samaan aikaan.
Viimeinen suukko
Lounas alkaa olla lopuillaan. Ei kuitenkaan ihan vielä.
Perinteitä pitää olla, pieniäkin. Sellainen on Perjantaipoikien jälkiruoka. Sitä ei tilata ravintolasta, vaikka ravintolassa ollaan. Tässä tapauksessa henkilökuntakaan ei vastusta omia eväitä.
Jälkiruoaksi syödään joka perjantai Stockalta ostetut suukot. Niitä myydään kuuden pakkauksissa ja Stigu käy ostamassa ne aina matkalla Rautatieasemalta Salveen. Kustannukset jaetaan toki tasan.
Vielä viime vuonna määrä täsmäsi tasan Perjantaipoikien nuppiluvun kanssa, mutta sitten Tom kuoli syöpään. Nykyään ylimääräinen suukko annetaan aina pöytäseurueen tarjoilijalle.
Tänään kuudennen suukon saa poikkeuksellisesti kuitenkin toimittaja, jolle luvataan kyllä ihan oikeakin.