Sohvalla röhnöttää teini-ikäisiä telkkaria tuijotellen kuin missä tahansa kodissa. Olohuoneen seinää koristaa suuri violetti taulu äidistä ja lapsesta. Talon äiti rojahtaa sohvannurkkaan teinien sekaan.
– Tuu kainaloon, Sari Itäpelto sanoo teini-ikäiselle tytölle.
Lihakastikkeen tuoksu tilavassa keittiössä kielii siitä, että kohta on ruoka-aika. Ruokasalin nurkkaa koristaa valkoinen kakluuni. Salin isoon ruokapöytään mahtuu helposti 12 henkeä syömään.
Yli satavuotiaassa puutalossa toimii ryhmäkoti huostaanotetuille lapsille. Sari Itäpelto on toiminut 19 vuotta heille äitinä ja isänä.
– Olen saanut suuren lahjan. Saan kulkea äitinä ja vanhempana toisten ihmisten lasten kanssa. Se on fantastista, sanoo ryhmäkodin toimitusjohtaja Itäpelto.
Vuosien varrella nainen on saattanut maailmalle noin 80 lasta ja nuorta. Tarina ei ole aivan tavallinen.
Yksinhuoltaja perusti ryhmäkodin
Sari Itäpelto pakkasi vuonna 2000 tavaransa Lahdesta ja muutti kolmen lapsen yksinhuoltajana Lappeenrantaan. Lahdessa fysioterapeuttina työskennellyt nainen halusi vaihtaa alaa, ja alkoi opiskella sosionomiksi.
– Halusin työskennellä enemmän tunteiden kanssa, perustelee Itäpelto alanvaihdosta.
Fysioterapeutiksi nainen oli päätynyt vanhan urheiluharrastuksen kautta, mutta lastenkotimaailmakaan ei ollut hänelle aivan vieras. Hän oli ollut nuorena harjoittelussa lastenkodissa ja tykästynyt työhön. Lisäksi hän oli leikkinyt lapsena lastenkotilasten kanssa.
Itäpelto alkoi etsiä taloa perhekodin perustamiseen. Sopiva talo löytyi Lappeenrannasta. Itäpelto päätyi ostamaan vuonna 1906 rakennetun, keltaisen puutalon. Siitä tuli Pallon ryhmäkoti.
– Tässä torpassa on nyt istuttu 19 vuotta. Kun tulin tähän, täällä oli kolme omaa ja kolme sijoitettua lasta.
Vähitellen määrä lisääntyi. Kahden vuoden kuluttua lapsia oli jo kymmenen, kolme omaa ja seitsemän huostaanotettua.
Nyt Pallon ryhmäkodissa on liki kolmekymmentä huostaanotettua lasta ja nuorta, joiden ikähaarukka on 6–21 vuotta. Työntekijöitä on lähes yhtä monta kuin nuoriakin.
Äiti vai toimitusjohtaja?
Itäpelto työskenteli ensimmäiset kuusi vuotta huostaanotettujen lasten kanssa ympäri vuorokauden.
– Se aika oli valvottuja öitä murrosikäisten kanssa. Lisäksi alussa oli jatkuva huoli, sitoutuvatko nuoret meihin. Samaan aikaan omat lapseni olivat pieniä.
Hän muistuttaa, ettei ole tehnyt työtä yksin vaan taustalla on aina ollut myös henkilökuntaa. Taloon tuli jo ensimmäisenä kesänä ensimmäinen työntekijä, joka on edelleen töissä ryhmäkodissa.
– Silloin, kun hän tuli, pääsin nukkumaan.
Seuraavat kuusi vuotta työntekijöitä oli jo enemmän. Silloin Itäpelto itse toimi joidenkin nuorten omakasvattajana. Jokaisella nuorella on talossa omakasvattaja, joka toimii nuoren lähiaikuisena.
Viime vuodet Itäpelto on toiminut talon toimitusjohtajana. Hän kokee olevansa nuorille eniten mummo. Yritys on kasvanut sen verran isoksi, ettei hän enää ehdi tehdä niin läheistä tunnetyötä nuorten kanssa. Silti hän tuntee jokaisen talossa olevan lapsen ja nuoren.
– Minun roolini ryhmäkodissa on mahdollistajan rooli, joka pitää sisällään äitiyden, isyyden, rajat ja rakkauden. Kaiken sen.
Lähes 18 000 lasta sijoitettuna kodin ulkopuolelle
Vuonna 2017 kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna kaikkiaan 17 956 lasta ja nuorta. Perhehoidossa oman kodin ulkopuolella on noin 7500 lasta, ammatillisessa perhekotihoidossa noin 2000 lasta, laitoshuollon piirissä vajaa 1700 lasta ja muihin paikkoihin sijoitettuna kaikkiaan reilu 1600 lasta.
Tällä hetkellä Suomessa ei ole kansallista rekisteriä sijaishuoltopaikoista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on tehnyt esiselvityksen avoimen rekisterin saamiseksi ympärivuorokautista hoitoa antavista yksiköistä.
Kansallinen rekisteri olisi tärkeä, jotta lapsille löydettäisiin parhaiten heidän tarpeitaan vastaava sijoituspaikka, kertoo THL:n esiselvitys.
THL:n mukaan suurin osa laitosyksiköistä ja ammatillisista perhekodeista on yksityisten ylläpitämiä. Yksityisten tuottajien lastensuojeluyksikköjä on noin 670, joista yritystenomistamia yli 90 pronsenttia ja yleishyödyllisten yhdistysten omistamia on alle 10 prosenttia. Julkisen sektorin ylläpitämiä yksikköjä on THL:n arvion mukaan noin 100.
"Kiva ja napakka"
Talon avarassa keittiössä häärää Itäpellon poika, Nikke Airas. Myös hän työskentelee ryhmäkodissa. Omien sanojensa mukaan hän tekee "kaikkea". Ammatiltaan hän on kokki.
Nuoret ovat tulleet koulusta kotiin. He availevat jääkaapin ovea ja istahtavat keittiön tasoille seuraamaan "äitinsä" haastattelua.
– Mukava ja hyvä tyyppi. Napakka. Kiva, kuvailevat nuoret Itäpeltoa.
Pallon ryhmäkotiin saapuu lapsia ja nuoria ympäri Suomen. Heillä on usein taustallaan jo monia eri sijoituspaikkoja.
– Melkein kaikki tulevat muista sijoituspaikoista. Nuoret ovat heittäneet jo muutaman kierroksen pitkin Suomea. Ja lopulta päätyvät tänne Lappeenrantaan meidän aikuisten hellittäviksi, kertoo Itäpelto.
Sosiaalitoimisto etsii jokaiselle huostaanotetulle yksilöllisesti sopivan paikan. Miksi lopullinen paikka löytyy usealle nuorelle Lappeenrannan ryhmäkodista?
– Luulen, että meillä on sellainen maine, että täällä ei heti luovuteta nuorten kanssa. Meillä pyritään siihen, että tämä olisi paikka, josta lapset ponnistavat maailmalle.
– Alaikäisten hatkailu eli karkailu on meillä tosi vähäistä. Sosiaalitoimistokin välillä ihmettelee, miten sen teemme.
Itäpelto pitää oleellisena myös ryhmäkodin sijaintia lähes keskustassa.
– Me voimme integroida lapsia ihan oikeanlaiseen maailmaan kun emme ole missään korvessa, jossa ei ole ammattikoulua tai harjoittelupaikkoja.
Taustalta kuuluu iloista naurua. Paikalle on tullut kolmekymppinen Guled Abdi. Hän saapui ryhmäkotiin 13-vuotiaana. Ennen Pallon ryhmäkotia hän oli nähnyt jo useita eri sijoituspaikkoja. Pallon ryhmäkodissa hän viimein rauhoittui villin lapsuuden jälkeen.
Abdi muistelee saapumistaan ryhmäkotiin 17 vuotta sitten. Hän muistaa, kuinka jakoi makuuhuoneen Itäpellon pojan, Niken, kanssa. Sijoituksen jälkeen Abdi aloitti oppisopimuksella lähihoitajan opinnot tutussa ryhmäkodissa. Nyt Abdi työskentelee ryhmäkodissa ja on kiinteä osa Sari Itäpellon perhettä.
– Jos puhun velipuolesta, kaikki kaverit tietävät, että puhun Nikestä. Perhejuhlissakin olen aina heidän kanssaan, kertoo Abdi.
"Täällä me ylistämme meidän keskeneräisyyttämme"
Pallo-kodissa pisimpään olleet lapset ovat asuneet talossa yli kymmenen vuotta. Lyhyin sijoitus on ollut viisi viikkoa.
– Täällä vietetty aika riippuu paljolti siitä, minkä ikäisenä nuori meille tulee. Mutta sijoitukset ovat pitkiä, kertoo toimitusjohtaja Itäpelto.
Rankoista taustoista tulevien lasten kanssa työskentely on vaativaa. Itäpelto ammentaa voimaa menneisyydestään ja omasta mummostaan, pohjoiskarjalaisesta Siviästa. Siviä jäi leskeksi ja kasvatti kymmenen lastaan yksin.
– Olen oppinut häneltä, että itketään silloin kun itkettää ja suututaan silloin kun suututtaa. Täällä on läsnä sellainen inhimillisyys, ettei tarvitse ottaa ammatillista roolia sosiaalikasvattajana tai yhteisöpedagogina.
Itäpelto muistuttaa, että keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden ääneen sanominen helpottaa kaikkien oloa.
Lapsen kaipuu vanhempaan
Kysymys siitä, saako lasten kammareihin katsoa, aiheuttaa nuorissa pienen paniikin. Siivouspäivä on vasta parin päivän päästä.
Eräs nuorista huikkaa kuitenkin, että tänne voi tulla. Vanhan talon katot viistävät joka suuntaan huoneessa. Huone on kuin kenen tahansa teinin, mutta odotettua siistimpi. Peilissä on kiinni sisarusten sekä äidin ja isän kuva.
– Mulla ei oo ollut isää kymmeneen vuoteen, sanoo nuori.
Pystyvätkö ryhmäkodissa olevat työntekijät paikkaamaan lapsen kaipuuta äitiin ja isään?
– Jos biologiset vanhemmat antavat luvan siihen. Silloin, kun vanhempi antaa meille luvan rakastaa lapsia ja ymmärtää, ettei se ole heiltä pois. Välillä tuntuu, että tärkeintä työntekijöille on pukea samanväriset pelipaidat vanhempien kanssa. He ovat omien lastensa parhaita asiantuntijoita, Itäpelto kuvailee.
Ryhmäkodin johtaja etsii myös tarvittaessa kadonneen suhteen lapsen ja vanhemman välille.
– Ei minusta lapsille oikeaa äitiä tule, mutta yritän mahdollistaa biologisille äideille ja isille, että he löytävät kadonneet suhteet lapsiinsa.
Bussilastillinen vieraita äitienpäivänä?
Juhlat kuuluvat ryhmäkodin elämään vahvasti. Äitienpäivänä osa lapsista lähtee juhlimaan biologiseen kotiin omia äitejään ja mummejaan. Osa lapsista jää ryhmäkotiin.
– Juhlat ovat meille tosi tärkeitä. Täällä juhlat katkaisevat arjen. Me haluamme antaa hyvän mallin siihen, miten juhlia vietetään eli hyvän ruoan, sosiaalisen puheen ja tarinoiden merkeissä.
Sari Itäpellon käsien kautta maailmalle on ponnahtanut pari bussilastillista nuoria.Yhden bussilastillisen kanssa nainen on työskennellyt tiiviimmin. Näistä aktiivisesti vielä yhteyttä pitää parisenkymmentä nuorta.
Äitienpäivänä Saria muistetaan monelta suunnalta, mutta bussilastillista vieraita ei ole odotettavissa keltaiseen puutaloon.
– Ei tule bussilastillista vieraita. Onneksi heillä on jo omat elämät, naurahtaa Sari Itäpelto.
Rankkaa ja antoisaa
Kaipaamiaan tunteita Itäpelto on perhekodin äitinä todellakin saanut. Rankinta työssä on loputon toivottomuus, jota toisinaan kohtaa.
– Se, ettei nuori jaksa vielä kohdata omia kipujaan. Sen tajuaminen, etten voi panna nuorta takaisin kohtuun tai pakottaa huumehoitoon tai en voi kävellä lapsen puolesta kouluun. Tai se, että en voi pakottaa heidän vanhempiaan ottamaan lapsia viikonlopuksi. Ne ovat vaikeimpia hetkiä.
Antoisinta työssä on puolestaan se, että kun nuoret luottavat aikuiseen.
– Antoisat hetket ovat pieniä arjen hetkiä. Esimerkiksi, kun joku nuorista käpertyy kainaloon ja sanoo, ettei koskaan ole ollut näin turvassa.