Opettaja Olli Karkkulainen lupautui vuodenvaihteessa hommaan, josta hän ei tiennyt ennalta paljoakaan. Martinlaakson lukion sijaisopettajaa pyydettiin opettamaan lyhyttä matematiikkaa yksilöllisen oppimismallin mukaan. Mallia on kehittänyt jo vuosia saman koulun opettaja Pekka Peura.
Karkkulainen kummasteli varsinkin sitä, että Peura ei järjestä lukiolaisille kurssin päätteeksi arvosanan määrittelevää koetta. Sen sijaan opiskelijat ehdottavat itselleen kurssiarvosanaa, josta sovitaan yhdessä opettajan kanssa.
– Jos pistän jollekin opiskelijalle kuutosen, niin soittaako sieltä äiti tai isä, että millä perusteella, Karkkulainen kyseli huolissaan ennen kurssin alkua.
Iso ryhmä, alhainen motivaatio?
– Pitäisikö päätavoitteeksi ottaa se, että opiskelijat viihtyvät tunnilla, Peura ehdotti Karkkulaiselle, kun he valmistelivat kurssia yhdessä tammikuun lopussa.
Opetusryhmä oli kasvanut jo 37 oppilaaseen – miten opettaja ehtisi neuvoa heitä kaikkia henkilökohtaisesti? Karkkulainen epäili, että lyhyen matematiikan ryhmässä motivaatiokin on luonnostaan alhainen.
Peura neuvoi Karkkulaista houkuttelemaan motivaatiota esiin onnistumisen tunteiden kautta. Kurssin koko sisällöstä piti rakentaa opiskelijoille tehtävälista, josta he näkisivät yhdellä silmäyksellä, mitä tehtäviä heidän odotettiin seuraavan kuuden viikon aikana selvittävän. Ensimmäisten tehtävien piti olla niin helppoja, että kaikki pääsisivät helposti ja hyvillä mielin alkuun.
– Nyt kun olen melkein viisi minuuttia pitänyt tätä tuntia, näyttämö hiljenee ja te pääsette töihin!
Karkkulaisen koko kurssin luento-osuus oli tässä. Hän esitteli lyhyesti tehtävälistan, jota opiskelijat saivat lähteä tekemään pienryhmissä omaan tahtiinsa. Välillä he voisivat tarkistaa osaamistaan välitesteillä, jotka myös arvioisivat itse. Teoriaa he tutkisivat omin päin kirjasta tai nettivideoista. Opettaja auttaisi tarvittaessa henkilökohtaisesti.
Enää opettaja ei opettaisi kaikille samoja asioita yhtä aikaa, koska opettaja ei myöskään päättäisi kaikille yhteisestä etenemistahdista.
Tehtävistä jutellaan yhdessä
Karkkulaiselle oppimismalli oli uusi, mutta lukion ensimmäisen vuoden opiskelijat olivat harjoitelleet sitä jo kahdella aiemmalla matematiikan kurssilla.
Lotta Paronen suhtautui syksyllä uuteen kouluun tullessaan opetusmalliin hieman epäilevästi. Hän oli kuullut, että mallissa “opettaja ei opeta matematiikkaa”. Muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen oppimistyyli vaikutti hänestä kuitenkin hyvältä, vaikka tehtävissä etenemisestä joutuikin kantamaan itse enemmän vastuuta.
– Tunnit ovat vapaampia rakenteeltaan kuin yläasteella. Tehtävistä voi jutella kavereiden kanssa ja kysyä heiltä apua. Yläasteella keskityttiin hiljaa omilla paikoilla opetukseen, Paronen kuvasi muutosta.
Uusissa opetussuunnitelmissa kouluja ohjataan uudistamaan toimintakulttuuria samaan suuntaan kuin yksilöllisessä oppimismallissa. Opettajan roolin on tarkoitus vaihtua pikemminkin valmentajaksi, joka ohjaa ja kannustaa oppilasta. Oppilaalla on omat tavoitteet, mutta oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Opetussuunnitelmien tavoitteet saattavat kuulostaa ylevältä sanahelinältä, mutta Peuran malli on yksi tapa toteuttaa niitä oikeasti käytännössä.
Osaamiserot alkavat näkyä
Oli päästy vasta toiselle tunnille, kun Karkkulainen havaitsi ensi kertaa eroja oppilaiden etenemisessä. Osa teki jo kännyköillään Peuran laatimia välitestejä. Jos testistä sai itse arvioiden vähintään 85 prosenttia oikein, pääsi jatkamaan seuraavaan tehtäväosioon. Samaan aikaan toisilla opiskelijoilla oli vielä tehtävälistakin kateissa. Muutama näytti vähän turhautuvan, kun opettajan apu viipyi.
Parin viikon kuluttua tunnille ilmestyi oppilas, joka ilmoitti tehneensä viikonloppuna melkein kaikki kurssin tehtävät. Muut pohtivat suoran yhtälöitä, kun hänellä oli jo logaritmit mietinnässä.
Muutama oppilas puolestaan saapui tunnille, ja osoittautui, että he eivät olleet vielä päässeet edes alkuun. Heitä ei ollut näkynyt juurikaan paikalla, tai he olivat olleet tunnilla omissa ajatuksissaan.
Oppilailla on jo luokkaan astuessaan erilaisia vahvuuksia ja mielenkiinnon kohteita, mutta peruskoulussa pyritään opettamaan kaikille samoja asioita yhtä paljon. Alun perin 1970-luvulla syntyneen peruskoulun oli tarkoitus taata kaikille kotitaustasta riippumatta tasavertaiset oppimismahdollisuudet. Nykyisessä peruskoulussa tasavertaisuus ei Peuran mielestä toteudu parhaalla tavalla.
– Peruskoulu jarruttaa jatkuvasti lahjakkaiden oppimista. Kun pyritään opettamaan kaikille samat asiat, ne joilla olisi enemmän potentiaalia, oppivat vähemmän kuin mihin pystyisivät, ja ne joille oppimistahti on liian kova, putoavat kokonaan kyydistä. Osaamistasoerot ovat jo tällä hetkellä todella isot, Peura sanoo.
Yksilöllinen malli pyrkii Peuran mukaan tasavertaistamaan oppimista niin, että jokainen voisi saada omien tarpeidensa mukaista opetusta, jolloin jokainen oppisi enemmän. Ne, jotka tarvitsevat enemmän aikaa ja tukea, saisivat sitä. Samoin tehtäisiin mahdolliseksi oppia enemmän, jos siihen on kykyjä.
Opettajan tulee ikävä luennointia
Kun matematiikan kurssi oli maaliskuun edetessä lähenemässä loppuaan, Karkkulainen tunsi yhä suurempaa ahdistusta aikapulasta. Hän ei ollut ehtinyt opastaa kaikille edes perusasioita.
– Kaikki eivät itse pääse niistä eteenpäin. Pahalta tuntuu, että vaikka kuinka nopeasti juoksisi, osa on suorastaan vihaisena, kun se ei nyt minua ehdi neuvomaan, Karkkulainen tilitti.
Karkkulainen myönsi kaipaavansa välillä yhteistä opetusta luokan edessä. Muutamaa aihetta hän oli joutunut selittämään erikseen pienryhmissä niin moneen kertaan, että sen olisi jo voinut käydä yhdessä läpi. Mutta opiskelijat etenivät niin eri tahtiin, että yhteinen opetustuokio olisi osunut enää vain harvalle heidän kaipaamaansa ajankohtaan.
Pekka Peura on monta kertaa sortunut vastaavassa tilanteessa järjestämään opetussession taululla. Ja huomannut joka kerta, ettei se ole vienyt aihetta eteenpäin.
– Se on sellainen illuusio, joka opettajilla helposti on, että minäpä opetan tämän, niin sitten ne oppivat. Kuitenkin ne, joille täytyy opettaa kädestä pitäen henkilökohtaisesti jokin asia, eivät vaan saa siitä tauluopetuksesta juuri mitään, Peura sanoo.
Minkä arvosanan antaisin itselleni?
Huhtikuussa lukiossa oli meneillään koeviikko. Karkkulaisen matematiikan oppilaat valuivat paikalle erilaiseen arviointipäivään. Koko päivän ohjelma tähtäsi siihen, että oppilaat kehittyisivät itsearvioinnissa. Aamu alkoi ryhmäkeskustelulla, jossa oppilaiden piti väitellä keskenään matemaattisista ongelmista. Peuran ideana oli, että opiskelijat huomaisivat, kuinka hyvin hallitsevat asioita suhteessa kavereihin.
Opiskelijat joutuivat miettimään myös, minkä arvosanan antaisivat matemaattisten taitojen lisäksi omalle ahkeruudelle, oma-aloitteisuudelle ja oppimistaitojen kehittymiselle. Lopuksi he tekivät harjoituskokeen, josta opiskelija näki itse, mitä arvosanaa vastaavia tehtäviä osasi ratkaista. Sen jälkeen he menivät yksitellen opettajan luo ehdottamaan itselleen arvosanaa.
Osa oppilaista kävi arviointikeskustelussa vain pari minuuttia. Arvosanasta ei ollut epäselvyyttä. Jotkut viipyivät pidempään, sillä opiskelijalla ja Karkkulaisella oli osaamisesta erilainen käsitys.
– Harva tuli ehdottamaan arvosanaa viisi tai vielä vähemmän neljä. He sanoivat, että kurssi on mennyt ihan hyvin, eiköhän arvosana ole seitsemän niin kuin ennenkin – vaikka kokeessa heillä olisi ollut todennäköisesti aika tyhjät vastaukset.
Jouduitko palauttamaan heidät maan pinnalle?
– Näytin heille joitakin tehtäviä, ja muutamalla kysymyksellä selvisi, että yläkouluasiatkin ovat täysin hakusessa, eivätkä oikein täyty edes kurssin läpipääsyn vaatimukset.
Pääosin arviointi sujui helpommin kuin Karkkulainen oli etukäteen ajatellut. Silti hän haluaa jatkossa pitäytyä perinteisissä kokeissa. Hänen mielestään koe motivoi, on luonnollinen ja objektiivinen keino antaa kurssiarvosana.
– Koe on ryhtiliike opiskelijoille, se vaatii panostuksen. Lyhyen aikavälin tavoite, jota varten vähän tehdään ekstratyötä.
Opetus: karsi pitkiä luentoja
Kuuden viikon rupeama lyhyen matematiikan kurssilaisilla on ohi, ja Karkkulainen suuntaa syksyllä opettamaan toiseen vantaalaiskouluun. Kevään tärkein opetus hänelle oli, että oman puheen osuutta tunneilla täytyy vähentää.
– Pitää uskaltaa jättää oppilaiden oman tutkimisen varaan monta asiaa. Kaikkea ei tarvitse itse luennoida. Yhteinen osuus minimiin, niin jää paljon aikaa harjoitteluun.
Karkkulainen huomasi, että nopeimmat hyötyivät omaehtoisesta opetuksesta selkeästi, koska heidän ei tarvinnut odottaa muita.
Hitaimmillekin vapaasta aikataulusta oli hyötyä. Heille asetettiin kurssilla muutamia tavoitteita, jotka kaikkien olisi pakko oppia. He käyttivät niihin enemmän aikaa, ja tulokset paranivat.
Moni keskiverto-oppilas taas saattoi olla hyvinkin tyytymätön, koska tietoa piti nyt kaivaa aktiivisemmin ja huolehtia itse aikatauluista.
– Voittajia olivat heikoimmat ja toisaalta kaikkein nopeimmat. Ne kärsivät, joille normaaliopetuksen tahti ja esimerkit olisivat sopivia. Aika ei riitä toistamaan heille sopivaa opetusta riittävästi, eivätkä he saa samaa kuin normaalitunneilla.
Tasoerot ovat Karkkulaisen mukaan valtava ongelma matematiikan opiskelussa etenkin yläasteella. Myös lukioon tulee opiskelijoita, jotka eivät paljosta harjoittelusta huolimatta ole oppineet peruskoulussa esimerkiksi murtolukulaskuja.
– Matematiikka on oppiaineena sellainen, että kun yhdessä asiassa on tullut seinä vastaan, se vaikeuttaa aina seuraavan asian oppimista. Yksilöllisempi oppimismalli ratkaisee ehkä osittain näitä tasoeroihin liittyviä ongelmia, Karkkulainen arvioi.
Yksilöllisen oppimismallin soveltamista on seurattu Ylen Koulukorjaamo-sarjassa, jonka jutut löydät täältä. Sarjan päätösjuttu maanantaina 9.5. A-studiossa, TV 1 klo 21.