Samaan aikaan kun poliitikot tappelevat kuin teinit, kun Instagram-tähtönen kasvattaa pyllyään ”maailman uhkeimmaksi”, kun tieasfaltoinneista käydään sanasotaa kaupunkiryhmässä, kun pariskunnat ovat huolissaan lomasuunnitelmistaan koronarajoitusten vuoksi ja nuoriso hinkuu taas uutta kännykkää, varjojen maailmassa pinnalla ovat tyystin toiset huolet.
Tuon maailman asioista juorutaan korkeintaan kauhistellen kassajonossa tai sitten niitä kuvataan lehtijutuilla, joissa haastateltavalle käy kuin Hollywood-elokuvan sankarille: kaameat käänteet päätyvät ihmeenomaiseen pelastumiseen.
Koska me kaikki pelkäämme sairastuvamme vakavasti, torjumme pelkojamme joko onnellisella lopulla tai vaikenemalla.
Tai mikä ettei nykyajalle tyypillisellä tavalla syyllistämällä – sillä ainahan toisen elämäntavoista voi löytää vikaa.
Koronan vuoksi kiireettömät ajat ovat ruuhkautuneet kuukausiksi, joten vakavan oireiston kanssa on hakeuduttava kuormitetun päivystyslääkärin pakeille.
Itselläni epäillään paraikaa vakavaa sairautta, ja odotan perusterveyshuollon ahtaan portin aukenemista erikoissairaanhoitoon. Olen pienituloinen freelancer, joten istumavaraukseni on ensin lasten, työttömien, vanhusten ja pienyrittäjien kanssa terveyskeskuksen hälisevässä aulassa.
Koronan vuoksi kiireettömät ajat ovat ruuhkautuneet kuukausiksi, joten vakavan oireiston kanssa on hakeuduttava kuormitetun päivystyslääkärin pakeille. Ensiavun sängyt ovat jo täynnä heikkokuntoisia, vapisevia vanhuksia tippapulloissa – heidän yksinäisyytensä on käsin kosketeltavaa.
Jos olisin arvostetussa palkkatyössä, voisin nyt istua yksityisen lääkäriaseman persikanvärisellä nupukkisohvalla ja katsella akvaariokaloja. Mikä parasta, saattaisin jopa päästä työantajan kustannuksella heti erikoislääkäriin ja magneettikuvaan. Perusterveydenhuollossa jokaisen tutkimuksen välissä on sitä vastoin määrättömästi aikaa – aikaa ajatella, pelätä pahinta ja googlailla oireitaan.
Koko odotusajan on liki työkyvytön. Eikä palkallista sairauslomaa saa, jos oireet ovat fyysisesti kestettävissä.
Tällaisessa elämäntilanteessa ihminen on hyvin, hyvin yksin.
En voikaan olla ajattelematta, piileekö tässä kaikessa jotakin syvempääkin kuin pelkkä raha. Toki erikoissairaanhoito nielee yhä enenevässä määrin resursseja.
Mutta silti.
Mikä muu voisi selittää sen, että perusterveydenhuolto maailman onnellisemmassa maassa ei ole yhtä onnellisessa jamassa? Tai sen, että vaikka ihminen on kauhuissaan, hänen on oltava kova ja jämäkkä apua saadakseen? Minullekin on annettu ohjeeksi ”liioitella” ja ”vaatia”, ”pitää puoleni”.
Silläkö tavalla tehdään hiljaista karsintaa?
Ja vielä jatkoajatus. Yritysten pitää tarjota työntekijöilleen lain mukainen työterveyshuolto, mutta parhaimmissa paikoissa työntekijälle tarjotaan paljon enemmän, laajat lääkäripalvelut. Onkin niin, että Suomessa hyvätuloiset käyttävät eniten terveyspalveluita. Syy tai seuraus, he ovat myös kaikkein terveimpiä.
Ei ihme, että koronasta keskusteltaessa esiin pulpahtaa välillä uskomattomia lauseita. Kuinka se vain karsii pois raihnaiset. Miksi siis välittää kaiken maailman kasvomaskeista ja kokoontumisrajoituksistakaan.
Tuntuu, että kelpoisuuden kriteerit on vedetty kaakkoon – kaikkien pitäisi olla alexanderstubbeja, jotka vaativien töiden ohella treenaavat ohimosuonet sykkien Ironman-kisaan.
Kirjailija Susan Sontag on kirjoittanut sairaudesta elämän yöpuolena, johon jokaisen on ennemmin tai myöhemmin astuttava.
Näin kauheaa ajatusta on monen vaikea myöntää itselleen. Tuntuu, että kelpoisuuden kriteerit on vedetty päinvastoin kaakkoon – kaikkien pitäisi olla alexanderstubbeja, jotka vaativien töiden ohella treenaavat ohimosuonet sykkien Ironman-kisaan.
Tällaisen eetoksen polttavissa parrasvaloissa palaa loppuun yhä enemmän ihmisiä. Uupumus ja tulehdukselliset suolistosairaudet lisääntyvät, samoin syövät ja monet neurologiset oireet. Joka toinen tuntuu nykyisin popsivan kilpirauhaslääkkeitä tai lisärautaa. On pysyttävä mukana – tai vajottava pimeyteen.
Ja kun minun ja monien muiden lailla energia sitten ehtyy, varjojen maailma hulmahtaa ylle. Pian vanha elämä ulkonäkömurheineen ja rahahuolineen näyttäytyy enää kuin kirkkain valoin valaistu kaupunki yölennolla.
Tämä tunne korostuu istuessa ahdistuneena terveyskeskuksen odotusaulassa, kun siivooja kulkee ohitse moppiaan pyöritellen.
Vastaanotolta ulos astuessa maailma on muuttanut väriään, melkein olemustaankin. Lehtien lööpit, kännykässä vilkkuvat ilmoitusvalot ja ihmisten arkihuolet tuntuvat liki vieraalta kieleltä, siansaksalta.
Olen astunut syrjään, elämän yöpuolelle.
Asta Leppä
Kirjoittaja on kahden lukiolaisen ainut vanhempi.
Kolumnista voi keskustella 21.10. klo 23.00 saakka.