Hämeenlinnalaiset Leena Ruuskanen, 65, ja Jaana Holmström, 64, ovat olleet rekisteröityneessä parisuhteessa 11. syyskuuta 2015 alkaen. Parisuhde on kuitenkin kestänyt jo vuosikymmeniä, kertoo Leena Ruuskanen.
– 1990-luvun alussa aloin vetää Setassa bi-ryhmää. Jaana tuli sinne, hän on transihminen ja sinne tuli monia transihmisiäkin. Siellä me ystävystyttiin ja usein ryhmien jälkeen lähdettiin viettämään iltaa. Huomattiin, että ollaan aika samanikäisiä ja ajatusmaailma oli aika samanlainen. Rakastuttiin!
– Elokuun kuutamossa oltiin naisten leirillä ja sitä kuuta ihaillessa se sitten leimahti. Vuonna 1994 elokuun alkupuolella oltiin Kreetalla matkalla. Siellä mentiin kihloihin ja ostettiin sormukset, jotka tosin olivat huonolaatuiset eivätkä kestäneet kauan. Tämä parisuhde on kestänyt paljon pitempään, säestää Jaana Holmström.
Jaanalla on aiemmasta avoliitostaan aikuiset lapset, tytär ja poika, ja jo ensimmäinen lapsenlapsikin, keväällä syntynyt tyttärenpoika. Kysymys perheestä ja itsemäärittelyoikeudesta ei välttämättä ole sateenkaarisenioreille ihan yksinkertainen, kun he tulevat erilaisten vanhuspalvelujen piiriin. Esimerkiksi tiedon saaminen sairaalaan joutuneen kumppanin voinnista ei aina onnistu.
– Voi käydä niin, että sukulaiset saavat tiedon, mutta puoliso ei saa, kummastelee Ruuskanen.
"Täällä ei juosta joka hameen perässä"
Naiset kertovat erilaisista sateenkaariseniorien kohtaamista ongelmista. Joskus sateenkaariseniorit kieltävät parisuhteensa, eivätkä uskalla esimerkiksi kertoa hoitajille, että heillä on samaa sukupuolta oleva puoliso tai avopuoliso. Kotihoidon työntekijän tullessa käymään saatetaan itse panna kumppanin kuva piiloon. Palvelutalon työntekijät saattavat siivota transvestiitilta hameet pois ja tokaista "täällä ei sitten pistetä hametta päälle". Eräälle lesborouvalle oli puolestaan sanottu, että "täällä ei juosta joka hameen perässä". Sateenkaarivanhus nähdään usein vain hänen seksuaalisen tai sukupuolisen suuntautumisensa kautta, se ylikorostuu tai selvästi hämmentää vanhustyön tekijöitä.
– Haluamme, että meidät otettaisiin yhteisöön mukaan ja kohdeltaisiin normaalisti, niin kuin muitakin ihmisiä. Ei haluta esimerkiksi kuulla homofobisia tai transfobisia vitsejä, kertoo Jaana Holmström.
Holmström ja Ruuskanen toimivat kokemuskouluttajina ja jakavat tietoa sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille ja ammattilaisille Setan Yhdenvertainen vanhuus -projektin puitteissa. He haluavat vaikuttaa asenteisiin jo ennen kuin tulevaisuudessa ehkä itse tulevat palvelujen käyttäjiksi.
– Koulutuksissa nousee esiin hämmennystä siitä, miten kohdata sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ihmiset, miten ottaa asia puheeksi heidän kanssaan. Työkaluja selvästi puuttuu. Jos päästään pitämään tietoiskuja enemmänkin, niin voidaan tuoda apua tähän, tietoutta erilaisten vanhusten kohtaamisesta, Leena Ruuskanen kertoo.
– On noussut esille, että tietoa ei ole. Sitä ei koulutusaikana kovin paljon tule ja sitä kaivattaisiin, täydentää Jaana Holmström.
Yhdenvertainen vanhuus lähtee asenteista
Miten sateenkaariseniorit sitten haluavat tulla kohdatuiksi? Ihmisinä, yksilöinä – ilman leimalappua "homo", "lesbo", "trans-ihminen".
– Voisi olla juliste, jossa kerrottaisiin, että tämä on syrjinnästä vapaa alue. Se viestittää, että osataan suhtautua asiallisesti. Vanhuksilla pitää olla itsemäärittelyoikeus: jos on hämmennystä, niin kysytään, että miten haluat määritellä, keitä perheeseen kuuluu ja mikä sukupuolta haluat olla.
– Transvestiiteilta vanhuksilta voi kysyä, haluatko tänään laittaa huulipunaa tai kaulakorun kaulaan, Leena Ruuskanen vinkkaa.
Jaana Holmström muistuttaa, että homoseksuaaliset teot olivat Suomessa rikoksina rangaistavia vuoteen 1971. Sairausluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vuonna 1981.
– Monet meidän sukupolvemme ihmiset ovat eläneet aikaa, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos. Ei saattanut kulkea kadulla ja pitää kumppania kädestä, vaan siitä olisi saattanut seurata kamalia. Monet varmasti ovat hyvin arkoja siinäkin vaiheessa vielä, kun tulevat vanhainkotiin tai palvelutaloon, koska on tämä tausta.
Leena Ruuskanen toivookin vanhustyön ammattilaisilta tukea hyväksytyksi tulemiseen.
– Meidän sukupolvessamme saattaa esiintyä vielä negatiivista asennoitumista siellä vanhusyhteisössä. Hoitajat voisivat olla meidän tukenamme ja puhua, että me ollaan tavallisia ihmisiä. Hoitajan positiivisella asenteella on vaikutusta siihen, että me tulemme hyväksytyiksi yhteisöön. Sitä kautta myös vanhukset hyväksyvät meidät sellaisina kuin me olemme.
Takaisin kaappiin
Sateenkaariseniori saattaa siis asettua tai tulla työnnetyksi takaisin kaappiin – salailun ja peittelyn polulle.
– Sitähän tässä pelätään ja siksi tietoa pyritään levittämään. Monet ovat eläneet jo vuosikymmeniä varsin avoimesti ja pelko on, että palvelutalossa tai vanhainkodissa joutuisi takaisin kaappiin. Tärkeää on, että huomioitaisiin perheenjäsenet, että ihmisellä on puoliso, ja hänestä voi puhua puolisona, eikä sitä tarvitse peittää.
– Monella on vuosikymmenten yhteinen historia puolison kanssa, niin kyllä siitä on paljon muisteltavaa ja kerrottavaa. Olisi tosi ikävää, jos sitä ei voisi kertoa, pohtii Jaana Holmström.
Ruuskasen mielestä on tärkeää, että ammattilainen kykenisi muodostamaan luottamukselliset suhteet vanhukseen. Leimalapuista huolimatta on tärkeää tavata ihminen ja kuunnella hänen tarinansa.
– Menneisyydessä on ehkä joutunut syrjityksi ja kokemaan monenlaista. Olisi tärkeää, että vanhus saisi vapaasti kertoa ja muistella ehkä näitä kipeitäkin asioita.
Asenteet ovat Suomessa silti muuttuneet hyväksyvämmiksi ja suvaitsevaisemmiksi, naiset pohtivat.
– Paljon on menty eteenpäin ja ihmisillä on paljon enemmän tietoa kuin aikaisemmin. Suurin osa ihmisistä suhtautuu myötämielisesti eri vähemmistöihin, kertoo Jaana Holmström.
Samaan huoneeseen
Naiset haluaisivat vanheta yhdessä myös siinä vaiheessa, kun asuminen omassa kodissa käy mahdottomaksi.
– Tiettyjä juttuja on, mitkä johtuvat transihmisyydestä ja korjausoperaatioista ja hormonilääkityksistä. Toivoisin, että ne huomioitaisiin, mutta muuten otettaisiin ihan ihmisenä. Tietenkin toivon, että päästäisiin Lennun kanssa samaan hoitolaitokseen.
– Niin ja samaan huoneeseen, että ei jouduttaisi eroon toisistamme. Minulla on edelleen kova halu pitää Jaanaa kädestä kiinni, kun nukutaan. Olisi se nyt surkeata, ettei enää vanhuksena voisi tehdä sitä. Toivon, että sitä hellyyttä ja lämpöä voisi edelleen osoittaa toisilleen siellä, ja se olisi hyväksyttyä, täydentää Leena Ruuskanen.