Asiantuntijoiden mukaan täysin olematon suuntavaisto on lähes varmasti liioittelua, ja kaikki voisivat todellisuudessa kehittää taitoa halutessaan. Psykologian näkökulmasta jumiutuminen käsitykseen huonosta tai olemattomasta suuntavaistosta on kuitenkin ymmärrettävää, vaikka uskomus voi olla jopa täysin virheellinen.
Tähän voi johtaa esimerkiksi yksi epäonnistunut kokemus, jota ei ole lähdetty haastamaan uudelleen.
– Me ihmiset olemme kaikkea muuta kuin rationaalisia olentoja. Emme me tee tutkimusta, että yritänpä kymmenen kertaa ja teen sen perusteella johtopäätöksen, että kun onnistuin viidessä tai kuudessa kerrassa, niin minulla saattaisi olla mahdollisuuksia oppia enemmän. Me kokeilemme kerran ja päätämme, että ei ollut minun juttuni, en pysty, psykologi ja uskomuksista kirjan kirjoittanut Annamari Heikkilä sanoo.
Mielikuva huonosta suuntavaistosta voi syntyä myös silloin, jos keskittyminen harhautuu suunnistamisen sijaan helposti muihin asioihin, eikä suunnista tai maamerkeistä tule pidettyä lukua.
Se, että joltakulta tyystin puuttuisi suuntavaiston kaltainen taito ilman, että kyse on neurologisesta häiriöstä, ei ole neurologin mukaan kuitenkaan ole todennäköistä, vaikka joku näin itse kokisikin.
– Ihmisten tiedonkäsittelyominaisuudet ovat erilaisia, ihan niin kuin persoonallisuuskin on erilainen. Jotkut ovat parempia joissain lajeissa kuin toisissa, mutta sitä minä en ihan usko, että joltakulta puuttuisi suuntavaisto kokonaan, Turun yliopiston neurologian professori ja Turun yliopistollisen keskussairaalan yleisneurologian ylilääkäri Seppo Soinila toteaa.
Synnynnäistä vai opittua?
Jo sana 'vaisto' suuntavaiston tapauksessa voi ohjata ajattelemaan, että kyse on synnynnäisestä ominaisuudesta. Suuntavaistoon vaikuttavat järjestelmät ovatkin tutkijoiden mukaan evoluution näkökulmasta hyvin vanhoja ja esiintyvät monilla lajeilla.
– Toisaalta kuten kaikissa monimutkaisissa prosesseissa, myös oppimista tarvitaan, ja suunnistaminen on taito, jota voi harjoittaa. Yleensä mikään kognitiivinen prosessi ei olekaan "joko-tai", huomauttaa ajaessa tapahtuvaa tiedonkäsittelyä tutkiva Otto Lappi Helsingin yliopistosta.
Puhutaan kaikkein monimutkaisimmista inhimillisistä tiedonkäsittelyprosesseista. Otto Lappi
Lappi nostaa esimerkiksi laulutaidon: kaikilla on kyky laulaa ja se on tietyssä mielessä synnynnäinen, mutta kuitenkin laulutaito pitää opetella.
– Toisaalta siinä, kuinka helppoa oppiminen on, on perinnöllistä vaihtelua. Kuka tahansa voi opetella lisää, mutta toisaalta on mahdollista, että eri ihmisillä suorituskyvyn rajat ovat erilaiset, eli kenestä tahansa ei voi tulla oopperasolistia, Lappi summaa.
Tiedeyhteisössä ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä siitä, miltä osin tämänkaltaisissa taidoissa kyse on synnynnäisestä lahjakkuudesta tai geeneistä ja miltä osin harjoittelusta.
– Nyt puhutaan kaikkein monimutkaisimmista inhimillisistä tiedonkäsittelyprosesseista, ja niiden osalta kaikkein hankalimmin tutkittavasta kysymyksestä, Lappi muistuttaa.
Harjoittelulla kuitenkin on merkitystä: esimerkiksi Lontoon taksikuskeja tutkittaessa on havaittu, että isossa kaupungissa navingointi vaikuttaa aivojen rakenteeseen niin, että taksikuskeilla hippokampuksen takaosa oli suurempi kuin verrokkiryhmillä. Hippokampuksella on keskeinen rooli muistiin liittyvissä toiminnoissa, ja se myös prosessoi ja tallentaa spatiaaliseen eli avaruudelliseen hahmottamiseen liittyvää tietoa.
Taksikuskeille tehdyissä tutkimuksissa hippokampuksen koko oli yhteydessä siihen, kuinka kauan henkilö oli taksikuskina työskennellyt. Vastaavasti lontoolaisilla bussikuskeilla suurentunutta hippokampuksen takaosaa ei havaittu, vaikka navigointia lukuun ottamatta työskentelyolot olivat samankaltaiset kuin taksikuskeilla.
Miehet peittoavat naiset yksinkertaisissa testeissä
Tutkimuksissa on saatu viitteitä myös muun muassa siitä, että miehet pärjäisivät suuntavaistoon liittyvissä testeissä keskimäärin naisia paremmin. Tämä voi osaltaan edesauttaa käsitystä suuntavaistosta osin synnynnäisenä ja muuttumattomana ominaisuutena.
– Sekä kognitiivisten karttojen ja spatiaalisen navigaation että matalan tason visuospatiaalisen orientaation osalta on paljon tutkimustuloksia siitä, että ryhmätasolla miehet saavat keskimäärin hieman korkeampia tuloksia – ainakin hyvin yksinkertaisissa laboratoriotesteissä, Lappi sanoo.
Kuka tahansa voi opetella lisää, mutta toisaalta on mahdollista, että eri ihmisillä suorituskyvyn rajat ovat erilaiset, eli kenestä tahansa ei voi tulla oopperasolistia. Otto Lappi
Tämä on havaittu myös muiden nisäkkäiden kohdalla: myös esimerkiksi rottien tapauksessa urosten on havaittu suoriutuvan näitä asioita mittaavista tehtävistä hieman paremmin.
Ainakin osittain syypää sukupuolten väliseen eroon voi olla testosteroni, eli niin sanottu mieshormoni, jota miehillä on luontaisesti huomattavasti naisia enemmän. Erään tutkimuksen mukaan naisten suoriutuminen suunnistustehtävissä parani hieman, kun he saivat lisätestosteronia ennen testiä.
Toisaalta tulokset on myös kyseenalaistettu: muun muassa kasvuympäristön vaikutusta on pidetty sukupuolta merkitsevämpänä tekijänä avaruudellisen hahmottamisen kehittymisessä.
Sosiaalisten tekijöiden vaikutusta on pyritty myös tutkimaan. Tutkimusten mukaan naiset alkavat suoriutua tilan hahmottavista mittaavissa testeissä yhtä hyvin kuin miehet, kun tehtäviin lisätään sosiaalinen ulottuvuus esimerkiksi tehtävässä kuvattuun ihmishahmoon samaistumisen kautta. Tutkimuksesta on kirjoittanut esimerkiksi Association for Psychological Science.
Tulosten on arveltu voivan liittyä esimerkiksi siihen, millaisia uskomuksia miehillä ja naisilla on pärjäämisestään tietynlaisissa tehtävissä, ja miten se vaikuttaa suoriutumiseen.
Tila hahmotetaan oikeassa aivopuoliskossa
Yksinkertainen tutkimuskohde suuntavaisto ei kuitenkaan ole. Aivojen tasolla sellaista yksiselitteistä ominaisuutta tai aluetta kuin suuntavaisto ei ole, vaan se muodostuu erityisesti tilan hahmottamisesta ja muistitoiminnoista. Tutkija Otto Lapin mukaan aivotutkimuksessa erotellaan kaksi järjestelmää, joiden varassa ihminen orientoituu ja suunnistaa ympäristössään.
– Suuntavaistoa voi pitää näiden kahden järjestelmän yhteispelinä: Ensimmäinen systeemi on tiukasti yhdistetty motoriikkaan, ja yhdistelee aistitietoa silmistä, korvista, tasapainoelimistä ja kehonaistista. Sen avulla orientoidutaan välittömästi näkyvissä olevaan ympäristöön. Toinen järjestelmä taas pitää kirjaa siitä, missä ollaan suhteessa ympäristöön laajemmin, Lappi selittää.
Ihminen rekisteröi automaattisesti ympäristönsä kiintopisteitä, joiden mukaan hän muodostaa mielessään kuvaa tai karttaa ympäristöstään – niin sanottuja kognitiivisia karttoja. Ympäristöä hahmotetaan liittämällä muistissa olevat kiintopisteet siihen, mitä on näkyvissä. Vastaavasti oman sijainnin voi päätellä ympäristön maamerkeistä.
Myös aivopuoliskoilla on oma roolinsa suunnistamisessa.
– Useimmilla ihmisillä vasen aivopuolisko on hallitseva ja oikea aivopuolisko ei-hallitseva. Sillä ei välttämättä ole suoraan mitään tekemistä suuntavaiston kanssa, mutta kun on tutkittu minkälaista työnjakoa aivopuoliskoilla on, niin avaruudellisen hahmottamisen kyky on keskittynyt tähän ei-hallitsevaan eli oikeaan aivopuoliskoon, neurologi Seppo Soinila toteaa.
Avaruudellisen hahmottamisen kyky on keskittynyt oikeaan aivopuoliskoon. Seppo Soinila
Toisaalta tutussa ympäristössä orientoitumisen ajatellaan olevan enemmän riippuvaista hallitsevasta eli vasemmasta aivopuoliskosta.
Tämän työnjaon merkitystä esimerkiksi hyvien ja huonojen suunnistajien välillä on kuitenkin vaikea arvioida, sillä niitä, joilla oikea aivopuolisko olisi oikeasti hallitsevampi, on Soinilan mukaan todellisuudessa erittäin vähän – arviolta enintään joka sadannella ihmisellä.
Lahjakkuus houkuttelee harjoittelemaan
Myös lahjakkuudella on merkitystä, koska lähtötaso vaikuttaa usein siihen, kuinka motivoitunut on kehittämään taitoaan. Ihmisillä on taipumusta hakeutua sellaisten asioiden pariin, joissa he ovat hyviä ja jättää heikommin hallitut muiden harteille.
– Jos on luonut tällaisen käsityksen itselleen – minä hyvänä esimerkkinä – että on huono suuntavaisto, niin siitä seuraa helposti ajatus, että ei minun tarvitse yrittääkään opetella. Jos menen vaikka uuteen kaupunkiin jonkun ystäväni kanssa, niin mielelläni tukeudun hänen suuntavaistoonsa ja annan vastuun suunnistamisesta hänelle, psykologi Annamari Heikkilä pohtii.
Jos on luonut tällaisen käsityksen itselleen, että on huono suuntavaisto, niin siitä seuraa helposti ajatus, että ei minun tarvitse yrittääkään opetella. Annamari Heikkilä
Tuttuihin rooleihin asettuminen on ehkä helpointa kaikille, mutta tällöin omat valmiudet eivät pääse kehittymään. Uskomukset omasta kyvykkyydestä, kuten se, ettei ole hyvä matematiikassa tai on huono suuntaivaisto, näyttävätkin Heikkilän mukaan olevan varsin pysyviä.
– Eli emme ajattele joistain asioista, että ne ovat itse asiassa taitoja ja valmiuksia, joita voi harjoittaa, vaan ajattelemme, että minulle nyt annettiin tällaiset aivot, ja siksi minulla on huono suuntavaisto, hän sanoo.
Apukeinot käyttöön metsässä ja uudessa kaupungissa
Vaikka suuntavaistonsa kokisikin huonoksi, ei sen kannata silti psykologin mukaan antaa turhaan rajoittaa tekemisiään. Annamari Heikkilä ohjeistaa, että vieraaseen kaupunkiin voi hyvin ottaa mukaan kartan tai puhelimen ja kaupungilla voi kysyä neuvoa ohikulkijoilta. Marjametsäänkin voi lähteä taitavamman kaverin kanssa.
Neurologi Seppo Soinila puolestaan kehottaa harjoittamaan suuntavaistoa esimerkiksi opettelemalla kiinnittämään huomiota maamerkkeihin ja pyrkimään pitämään mielessä sen, missä suunnassa ne kulloinkin ovat. Vastaavasti käännöksistä voi pitää mielessään lukua niin, että tietää, mihin suuntaan on kulloinkin etenemässä verrattuna lähtötilanteeseen.
Uskomuksia ei välttämättä tarvitse muuttaa, vaan pitää miettiä, miten niiden kanssa voisi toimia niin, etteivät ne estä tekemästä itselle mielekkäitä asioita. Annamari Heikkilä
Heikkilä toisaalta lohduttaa, että uskomusta huonosta suuntavaistosta ei ole välttämätöntä yrittää kumota.
– Ei niitä uskomuksia välttämättä tarvitse muuttaa, vaan pitää miettiä, miten niiden kanssa voisi toimia niin, että niistä ei tule sellaisia, jotka estävät tekemästä itselle mielekkäitä asioita. Niille voi hymyillä lempeästi, ja sitten mennä siihen uuteen kaupunkiin, joka kiinnostaa ja josta haluaa oppia ymmärtämään lisää, Heikkilä kehottaa.