On kirkas päivä kevättalvella 2019. Hanki on niin korkeaa, että siinä tarpoessa lunta menee saappaanreunasta sukkiin asti.
Edessä on ovi, ja sitä on pakko lähestyä. Postiluukussa lukee: “Pasanen.”
Ovikelloa soittaessa sen ääni kajahtaa vaimeasti asunnossa. Ikkunasta näkyy liikettä, ja ovi avataan viiveellä.
Tauno Pasasen, 85, kasvot ovat tunnistettavat vanhoista lehtiartikkeleista. Vuodet ovat kylläkin vierineet.
Ovenpielessä käy viima ja sukat uhkaavat kastua lumisissa saappaissa, mutta kysymyksiä olisi. Montakin. Ne kaikki sakkaantuvat päässä yhdeksi möykyksi, kun miestä kättelee.
Kysymykset joutuvat kuitenkin odottamaan.
Pasasen asunnossa soi radio. Sieltä kuuluu kovaäänistä hanurimusiikkia.
Radio soi Pasasen kotona myös toisena kirkkaana talvipäivänä, maaliskuun seitsemäntenä 50 vuotta sitten Pihtiputaalla. Tuo yksityiskohta on kirjattu erikseen keskusrikospoliisin tutkintapöytäkirjaan.
Sävelradio oli jäänyt soimaan, kun Pasanen ampui pihalleen neljä poliisia.
Miksi... Miksi?
Vanhat lehtileikkeet kertovat sanojen kaikuneen pienviljelijä ja sekatyömies Tauno Pasasen sellissä, kun hänen vaimonsa pääsi tapaamaan miestään surmateon jälkeen.
Kysymys on toistunut pitkin Pihtipudasta mustana perjantaina 1969.
Miten kukaan olisi voinut ennakoida, että Pihtiputaasta, ja vielä täysin tuntemattomasta Korppisten sivukylästä tulisi kuuluisa Suomen vakavimpien poliisisurmien näyttämönä?
Miksi?
Pihtiputaalla vietetään maalaiselämää
Pihtipudas. Jo nimi kuulostaa siltä, että se voisi olla keksityn pikkukylän nimi komediassa.
1960-luvun Pihtipudas oli kylien rypäs, jonka asukkaat tunsivat toisensa lapsuudesta saakka. Maito haettiin tonkassa kaupasta, vettä sai kaivosta, leipä tehtiin itse.
Kylillä ei voinut heittää kiveäkään osumatta johonkin Pasaseen. Sukunimi oli yleinen. Oli traktorinkuljettaja Pasanen, kotiapulais-Pasanen, toinen traktorinkuljettaja Pasanen – ja tietysti pientilallinen Tauno ja hänen vaimonsa Liisa Pasanen, jotka asuivat sivukylässä Korppisissa, Tienhaaran tilalla.
Maantien varrella oli Tyynelän talo, ja edelleen sen ohi mennessä sijaitsi Onnela.
Niiden rauha rikkoontuisi peruuttamattomasti.
Vuonna 1965 maisemiin saapui karstulalainen nuorempi konstaapeli, jonka nimi löytyy surmanluotien tutkintapöytäkirjasta yhtenä todistajista. Hän on nyt 82-vuotias Erkki Reini. Poliisi, joka oli Pihtiputaalla töissä vielä vuosi ennen kauhutapahtumia – ja jonka tilalle palkattu virkaveli ammuttiin.
Totta kai Reini miettii tapahtumia yhä.
Piskuisella Pihtiputaalla ei ollut paljoa, mutta oli kirkko ja poliisiasema, pientiloja, lehmiä ja osuuskauppa – ja noin 7000 kyläläistä.
– Siellä oli hyvin miellyttävä vastaanotto, Reini muistelee.
Sinisilmäinen, pitkänhuiskea konstaapeli tunnistettiin varmasti nopeasti Pihtiputaan ulkopuolelta tulleeksi. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä: kylä otti omakseen.
– Ihmiset olivat hyvin aitoja. Minulle jäi mielikuva, ettei kellään Pihtiputaalla ollut ennakkoluuloja tulijoita kohtaan.
Kyläläiset keittävät pontikkaa Helsinkiin saakka
Reinin työkumppaneita olivat konstaapelit Väinö Viinikainen, Veikko Riihimäki, Onni Saastamoinen ja Pentti Turpeinen. Kolmen viimeisen nimet on sittemmin kaiverrettu muistokiveen Pihtiputaan kirkon edustalla.
Konstaapelien tehtäviin kuului puuttua lähinnä pieniin varkauksiin sekä liikenneonnettomuuksiin ja kotihälytyksiin.
– Mutta yleensä ne selvitettiin puhumalla. Se oli lähtökohtamme, Reini kertoo.
Kyläläiset keittivät pontikkaa ahkerasti. Sitä välitettiin Reinin tietojen mukaan Helsinkiin asti. Poliisi kävi joskus särkemässä laittomia pontikankeittovälineitä metsissä, mutta kuulustelut osoittautuivat pulmalliseksi.
– Jos jostakusta meni kysymään jotain kielteistä, kukaan ei tiennyt mitään. Tai ei halunnut puhua, vaikka tiesi, Reini toteaa.
Minulle jäi mielikuva, ettei kellään Pihtiputaalla ollut ennakkoluuloja tulijoita kohtaan. Erkki Reini
Hän tulkitsi, että kyseessä ei ollut vihamielisyys poliisia kohtaan, vaan kyläläisten tapa puhaltaa yhteen hiileen.
Jos joku kyläläisistä aiheutti häiriötä, hän lähti konstaapelien matkaan. Niin teki Tauno Pasanenkin erään kerran, kun konstaapelit Reini ja Turpeinen kävivät noutamassa hänet kotoaan rettelöinnin takia, kaksi vuotta ennen surmanluoteja. Silloin Pasanen oli riehunut juopuneena oman kotinsa saunassa, ja Pasasen Liisa-vaimo oli soittanut virkavallan hätiin.
Tuota tilannetta Reini joutui muistelemaan myöhemmin poliisikuulusteluissa.
Surmien tutkintapöytäkirjasta selviää, että kylillä huhuttiin yleisesti Pasasen poliisia kohtaan tuntemasta kaunasta, ja miehen kerrottiin uhkailleen erityisesti konstaapeli Turpeista. Turpeisen vaimo kertoi myöhemmin poliisille, että hänen miehensä oli pohtinut, milloin joutuu lähtemään Pasasen tilalle viimeisen kerran.
Erään todistajan mukaan Pasanen oli sanonut saunavälikohtauksen jälkeen naapurilleen: “Eivät toista kertaa hakkaa.” Hänen mielestään poliisit olivat tehneet hänelle saunassa väkivaltaa.
Mutta aamuun mennessä Pasanen oli rauhoittunut. Poliisille hän väitti myöhemmin, ettei kukaan osapuolista kantanut kaunaa tapauksen jälkeen.
Vuonna 1968 Reini sai kutsun Karstulan poliisivoimiin. Tilalle palkattiin konstaapeli Mauno Poikkimäki. Reini oli kotona, kun vuoden päästä, maaliskuisena pakkaspäivänä radiosta kantautui murskaavia uutisia.
Pihtiputaan rauha oli peruuttamattomasti revitty rikki.
Musta perjantai koittaa
Maaliskuun toinen viikko alkoi Pasasen tilalla huuruisena.
Lunta oli kirotusti.
34-vuotiaan Tauno Pasasen niskassa painoivat mökkivelka, työttömyyskortisto, niukkuus. Neljä lasta piti hoitaa ja lehmille saada heinää.
Keskusrikospoliisin tutkintapöytäkirjan mukaan syyte pontikan laittomasta valmistuksesta tuli alkuviikosta. Pasanen oli valmistellut alkoholia jo pari viikkoa sitten kahden muun kyläläisen kanssa.
Pontikkaämpäri aukesi maanantaina.
Tiistaina Pasanen kävi kirkonkylässä ja nappasi siellä valtion viinaa. Sen jälkeen jatkui pontikalla tissuttelu joka ikinen päivä.
Torstaiyönä ei Pasasilla nukuttu. Yksi tilan kolmesta lehmästä osoitti merkkejä siitä, että se oli aloittamassa poikimisen.
"Kuka mies olisi valvonut lehmän poikimisen tähden koko yön navetassa. Tauno valvoi", Pasasen äiti Martta Pasanen kertoi Helsingin Sanomille muutama päivä myöhemmin.
Pontikkaa kului.
Perjantaiaamu valkeni.
Perjantaina aamupäivällä Pasasen vaimo Liisa oli laittamassa ruokaa ja vanhin poika oli talossa. Kolme muuta lasta olivat naapurissa ja sukuloimassa. Oli hiihtolomaviikko.
Pasanen palasi naapurista, jossa oli ollut irrottamassa lumeen juuttunutta traktorinrekeä.
Riita syttyi jostain – Liisan myöhemmän kertomuksen mukaan perheen pojan heitettyä lapasensa uunille.
Tauno Pasanen kimmastui ja nousi pöydästä.
Liisa ja poika pakenivat talosta. Pasanen otti tuvan seinältä kiväärinsä ja etsi käsiinsä patruunat. Hän ampui eteisen lattiaan ja toisen kerran pihalla ilmaan tarkoituksenaan pelotella perheenjäseniään, jotka olivat jo sadan metrin päässä viipottamassa pitkin tietä.
Sitten Tauno Pasanen lähti perheensä perään.
Tutkintapöytäkirjan mukaan Liisa Pasanen pakeni poikansa kanssa Tyynelän taloon, lähistöllä olevan maanviljelijän ja tämän vaimon luo. Hän kielsi ketään soittamasta poliisia. Liisa tiesi vanhastaan, että miehensä rauhoittuisi, kun saisi olla yksin. Äiti ja poika menivät Tyynelän talon uunin taakse piiloon.
Tauno Pasanen kävi ovella, mutta kun häntä ei päästetty sisään, hän palasi kotiinsa.
Pontikkaa kului jälleen.
Vanha tuttu kävi Pasasen kodin ovella. Pasanen pyysi, ettei poliiseja hälytettäisi paikalle, mutta hänen kädessään olevasta kivääristä ei puhuttu.
Tyynelän talon emäntä oli kuitenkin sillä välin soittanut poliisit. Liisa kertasi tapahtumat neljälle konstaapelille ja kehotti heitä varomaan aseistautunutta miestään.
Tutkintapöytäkirjassa Liisa kertoi poliisien vastanneen naurahtaen: Kyllä he tällaisella joukolla pärjäävät.
Puolen tunnin kuluttua tuttunsa lähdöstä Tauno Pasanen katsoi ulos ikkunastaan. Useita miehiä oli tulossa pihapolkua pitkin talolle päin. He olivat peräkkäin jonossa ja lähekkäin toisiaan.
Pasanen näki heti, että miehet olivat Pihtiputaan poliiseja. Konstaapeli Onni Saastamoisella oli päässään poliisin virkalakki, mutta muutoin poliisit olivat siviiliasuissaan.
Pasanen latasi kiväärinsä.
"Soita nimismiehelle, että tulee hakemaan nuo raatonsa pois"
Pasanen survaisi kiväärinpiippunsa eteisen ikkunalasin läpi.
Ensin hän ampui kymmenien metrien päästä 33-vuotiaan Pentti Turpeisen, joka kaatui Veikko Riihimäen kanssa polulle kuin saman laukauksen lävistämänä. 37-vuotias Onni Saastamoinen hyppäsi polulta sivuun.
Seuraavaksi hän ampui 53-vuotiaan Riihimäen. Myöhemmin lääkärinlausunnossa selvisi, että Turpeinen ja Riihimäki kuolivat heti.
31-vuotias Mauno Poikkimäki pyrki ampumista pakoon ryömimällä lumessa yksinäisen kuusen taakse. Pasanen siirtyi eteisestä kamariin ja ampui Poikkimäkeä.
Pasanen latasi aseensa uudelleen ja käveli pihalle. Siellä hän ampui uudestaan Poikkimäkeä ja Saastamoista. Myöhemmin hän kertoi poliiseille, että Saastamoinen oli laukauksen kajahtaessa ähkäissyt. Pasanen oli tähdännyt tätä rintakehään.
Sekään ei riittänyt. Pasanen kävi jälleen ampumassa puun juurella olevaa Poikkimäkeä lähietäisyydeltä päälakeen.
Sitten Pasanen kävi katsomassa maassa makaavia miehiä.
Hän kertoi myöhemmin kuulusteluissa tunnistaneensa silloin kasvoilta juuri ampumansa Turpeisen ja Saastamoisen. Saastamoisen kanssa hän oli hiihtänyt lapsena kilpaa. Turpeisen kanssa hän oli joutunut asioimaan aikaisemminkin pontikankeiton takia ja riehuttuaan kotisaunassaan.
Kiväärinsä Pasanen iski konstaapeli Turpeisen viereen hankeen ja asetti panoslippaan tämän hartioille. Sitten Pasanen eteni Tyynelän taloon.
Poliisit eivät olleet ampuneet laukaustakaan.
Tyynelän isäntä kertoo tutkintapöytäkirjassa havahtuneensa keskipäivällä ammuskelun ääniin. Pian Pasanen saapui tuvan ovelle, joka avattiin hänelle.
Pasanen totesi isännälle:
– Kuule, meillä ei ole ollut mitään vihaa.
– Ei ole ollut, vastasi Tyynelän isäntä.
Silloin Pasanen sanoi:
– Soita nimismiehelle, että tulee hakemaan nuo raatonsa pois, siellä on neljä poliisia syrjällään.
Kylä menee sekaisin
Nimismies Reijo Heikkinen soitti Tyynelän isännälle takaisin kaksi kertaa. Hän ei ollut uskoa tämän ilmoitusta tapahtuneesta.
Viranomaisia odotellessaan Pasanen istui rauhallisena ja tekoaan katuvana Tyynelän tuvassa. Maanviljelijän pojan todistuksen mukaan Pasanen oli itkenyt jatkuvasti. Kiväärin hän kertoi jättäneensä konstaapeli Turpeisen viereen ja lisäsi talon isännälle: "Siinä on pyssy jos tarvitset."
Sairaankuljetusauto kurvasi paikalle, ja sen nuori kuljettaja kävi tutkimassa maassa makaavat kylän konstaapelit. Kaikki neljä poliisia todettiin kuolleiksi. Heidät kuljetettiin hangelta pois hevosvaunuilla.
Lopulta paikalle saapui vanhempi konstaapeli Väinö Viinikainen.
Hän oli Pihtiputaan ainoa elossa oleva poliisi.
– Nyt kyytiin!
Nuorempi konstaapeli Heikki Häyrinen oli viettämässä vapaapäivää Jyväskylässä, kun törmäsi partiokaveriinsa, joka huudahti poliisiautosta. Häyrinen napattiin partion mukaan, ja pian hän oli matkalla Pihtiputaalle.
Matkan varrella poliisiradiosta kerrottiin, että surmaaja oli otettu kiinni ja viety Pihtiputaan poliisiasemalle.
Pelko hiipi nuoren konstaapelin mieleen. Mistä hän olisi voinut ennustaa, että vapaapäivä katkeaisi Suomen verisimpiin poliisisurmiin?
Partio ajoi suoraan Pihtiputaan poliisiasemalle. Kylässä oli täysi tivoli päällä.
Poliisiaseman pihassa oli autoja, väkeä, kuvaajia. Partion noustessa autosta ja edetessä asemalle he huomasivat, että paikalle ehtineet virkaveljet olivat lukinneet oven.
– Tilanne siellä oli aika kireä, muistelee nyt 75-vuotias Häyrinen kotonaan Konnevedellä.
Häyrinen päätyi viettämään paikkakunnalla noin kuukauden päivät komennuksella. Surmattujen poliisien tilalle tarvittiin miehiä.
Koko Suomi kuulee Pihtiputaasta
Keskusrikospoliisin tutkijaryhmä saapui Pihtiputaalle. Näky Pasasen tilalla oli järkyttävä: lumessa oli neljä kuoppaa, joihin oli valunut valtavasti verta.
Poliisit kävivät kuulustelemassa vielä tokkuraista ja jonkin verran juopunutta Pasasta sellissä. Surmatöistä ei ollut ehtinyt kulua kuin pari tuntia.
Tutkintapöytäkirjan kirjoittaneen komisario Arto Hokkasen kysyessä Pasaselta, hänkö oli tappanut ihmisiä, Pasanen vastasi kierrellen: "Niin kait ne minua syyttää."
Kuulusteluissa Pasanen kiisti, että hänellä olisi ensimmäisen laukauksen ampuessaan ollut tarkoitus tappaa ketään. Kertomansa mukaan hän ei aluksi tähdännyt tarkoin eikä ketään erityisesti. Hän oli olettanut poliisit ikkunastaan nähtyään, että he olivat tulossa tappamaan hänet.
Miksi hän jatkoi ampumistaan?
Poliisien lesket kysyivät surmaajalta samaa poliisiaseman sellissä. Paikalla ollut Apu-lehden reportteri kirjoitti tuolloin Pasasen miettineen asiaa itsekin.
Miten hän saattoi tehdä sellaisen teon?
Sitä Pasanen ei osannut selittää.
Uutinen surmatöistä tavoitti koko valtakunnan. Poliisien vaimojen taloihin sateli suruvalitteluja. Presidentti Urho Kekkonen lähetti osanottonsa.
Neljä naista oli jäänyt leskeksi, kahdeksan alaikäistä lasta menetti isänsä.
Tapahtuman syytä alettiin kuumeisesti kartoittaa.
Tutkintapöytäkirjassa eräs Pasasen tuttavista kertoi, että miehen ammuntataidot olivat hämmästyttävät. Kerran Pasanen oli ampunut lentoon lähteneen sorsan noin sadan metrin päästä kiväärillään.
Useita todistajia kuultiin, ja Pasasesta piirtyi yksimielinen kuvaus. Selvin päin mitä parhain mies, perheelleen hyvä ja avulias – humalassa ennalta-arvaamaton ja aggressiivinen.
Pasasen humalatila oli lääkärien mukaan ollut tekohetkellä keskivahva, 1,21 promillea. Tosin hän oli karaistunut alkoholin käyttäjä: poliiseille Pasanen oli kertonut ottaneensa viinaa kymmenenvuotiaasta saakka (Ilta-Sanomat). Helsingin Sanomat uutisoi surmien jälkeen Pasasen saaneen aikanaan potkut Kymi-yhtiöltä juopottelun takia.
Kuulusteluissa Pasanen kertoi, että oli ennen kohtaamista poliisien kanssa harkinnut itsensä surmaamista. Syynä olivat toistuvat huolet viinan kanssa.
Huhut kaunoista jatkuivat. Pari vuotta ennen poliisisurmia sattunut välikohtaus Pasasen ja konstaapelien välillä kotisaunassa nostettiin esiin. Helsingin Sanomissa kerrottiin, että Erkki Reinin ja Pentti Turpeisen hakiessa miestä saunasta riehumasta oli jompikumpi lyönyt Pasasta nyrkillä laittaessaan tätä rautoihin.
Reini kertoo, ettei väite pidä paikkaansa. Pasanen harasi vastaan saunan ovella, mutta käveli lopulta itse saunalta pukeutumaan.
– Me emme lyöneet, eikä lyönyt Pasanen, Reini muistaa yhä.
Pasasen mielentilatutkimus valmistui vuosi surmien jälkeen. Vuoden 1996 Ilta-Sanomat raportoi tutkimuksen löytäneen Pasasesta “primitiivisenä ilmiönä voimistuvan paranoidisen vihamielisyyden." Sen mukaan poliisit olivat Pasaselle vihollisia, vastapuolen joukkoa.
Mutta Pasanen kiisti kaunan kerta toisensa jälkeen surmien jälkeisissä kuulusteluissa.
Vielä silloinkin, kun asia nostettiin esiin 40 vuotta tapahtumien jälkeen (Alibi), Pasanen kielsi poliisivihan. Siitä ei saatu syytä teolle.
Tauno Pasanen tuomittiin Pihtiputaan välikäräjillä elinkautiseen kuritushuoneeseen sekä maksamaan lukuisia korvauksia. Tapauksesta kertovassa kirjallisuudessa hänen kerrotaan katuneen tekojaan syvästi niin oikeudenkäynnissä kuin vankeudessa, ja hän kertoi myöhemmin Alibin haastattelussa sovittavansa tekojaan loppuelämänsä.
Pihtiputaan poliisisurmien jälkinäytös oli kuitenkin vasta alkamassa, kun Pasaselle luettiin tuomiota.
Tauno Pasanen saa armahduksen
Viina se ol' kaiken pahan alku meijän perreessä.
Sanat ovat elokuvan Kahdeksan surmanluotia _-_motto (Elonet).
Kun Pihtiputaasta tuli surujen kylä keskellä kirkasta päivää, oli elokuvaohjaaja Mikko Niskanen vierailulla lähipitäjässä. Entisen elokuvaprojektinsa takia kriisiytynyt Niskanen kuvaili surmauutista kuin sähköiskuksi itselleen. "Tajusin, että tässä oli taustalla kokonainen ongelmakenttä, sen maasto oli minulle tuttu", Niskanen oli todennut (Elonet).
Hän halusi kuvata tapahtumat elokuvaksi – eikä voinut aavistaa, miten valtava vaikutus sillä olisi Pihtiputaan surmien puinnissa.
Paikkakuntalaiset ja poliisit suhtautuivat filmin tekemiseen varsin varauksellisesti. Niskanen oli kuitenkin päättänyt, ettei kuvaisi elokuvassaan poliiseja yksilöinä. Konstaapeleista tehtiin kasvoton ja nimetön virkavallan käsite, jota vastaan elokuvan päähenkilö, Pasi, taistelee.
Niskasen tulkinnassa köyhä pienviljelijäperhe pyristelee jatkuvassa ahdingossa, ja viinankeitosta tulee yhteiskunnallinen protesti, erityisesti poliiseja kohtaan (KAVI). Päähenkilö Pasi on sosiaalisesti ja taloudellisesti jatkuvassa epätoivon loukussa. Pasi ampuu neljä poliisia pihalleen, ja Niskanen käytti elokuvassaan aitoa materiaalia Saastamoisen, Riihimäen, Poikkimäen ja Turpeisen hautajaisista. Myös tapauksen tutkintapöytäkirja oli Niskasen hallussa.
Elokuva sekoittui todellisuuteen.
Pasanen oli saanut ymmärrystä osakseen lehtien keskustelupalstoilla jo ennen elokuvaa olosuhteidensa takia. Julkinen myötätunto tuntui vain kasvavan elokuvan myötä.
"Filmin nähtyään tuskin kukaan ajattelee Pasasta murhamiehenä, vaan pikemminkin kärsivänä ihmisenä", muotoiltiin Apu-lehden elokuvakatsauksessa 1981. Seuraavana vuonna lehti kutsui Pasasen tekoa mielipuoliseksi teoksi, mutta myös yhteiskunnalliseksi protestiksi.
Kahdeksan surmanluotia oli käännekohta, jonka jälkeen tappajan kuva muuttui "pahan ruumiillistumasta rikkinäiseksi ihmiseksi", olosuhteiden uhriksi, arvioi puolestaan sosiologi Matti Virtanen Mikko Niskasen töistä kertovassa kirjassa.
Myötätuntoa herui presidentiltäkin. Vuonna 1982 Apu kertoi Urho Kekkosen kirjoittaneen Pasaselle yksityisen kirjeen tapahtumien jälkeen.
Hän oli kertonut ymmärtäneensä Pasasen kovaa elämänkohtaloa.
Kahdeksan surmanluotia näytettiin Tauno Pasaselle Turun vankimielisairaalassa huhtikuussa 1971, kaksi vuotta surmien jälkeen.
Niskaselle Pasanen oli sanonut elokuvasta: "Tää on niin totta, että minua välillä naurattaa ja itkettää. Näin se ol elämä siellä. Se ol niin tarkkaan kuvattu tuo minun elämänkohtalon, että se on ku suoraan minun sielustan revästy." Elokuvasta kertovassa kirjassa tosin todetaan, että Pasanen myöhemmin kritisoi yksityiskohtien ristiriitaisuutta Kahdeksan surmanluodin ja oman elämänsä välillä.
"Olen allekirjoittanut armahdusanomuksen tekemällä elokuvan", sanoi Mikko Niskanen lehdistölle vuosia myöhemmin, kun elokuvaa näytettiin taas televisiossa (Ilta-Sanomat). Armahdusanomuksia tehtailivat muutkin: Pasasen perhe, vankitoverit, ja Pasanen itse.
Vuonna 1982 silloinen tasavallan presidentti Mauno Koivisto armahti Tauno Pasasen.
Pihtiputaan poliisisurmaaja oli vapaa.
Paluu kysymyksiin
Vanhojen lehtitietojen mukaan Pasanen eli hiljaiseloa pitkään vapautuksensa jälkeen. Pihtiputaan tilan oli Liisa jo myynyt, ja talo purettiin myöhemmin.
Vuosien varrella Pasanen erosi Liisasta, mutta kaksikko pysyi tiiviissä väleissä. Pasanen sai Liisasta usein myös seuraa jatkuvalle juomiselleen.
14 vuotta vapautumisensa jälkeen, vuonna 1996, Ilta-Sanomissa uutisoitiin Pasasen hälyttäneen kotiinsa poliisin.
Hän oli kuristanut Liisan hengiltä 2,4 promillen humalassa molempien ryyppyputken jälkeen ja riidan tuloksena. Itse kuristamista Pasanen ei muistanut ja kiisti tappaneensa Liisan tahallaan. Pasanen sai tuomion taposta, ja vapautui 2000-luvun alussa (Ilta-Sanomat).
Tapausta käsittelevässä kirjassa todetaan Pasasen myöntäneen, että humalapäissään hän saattoi olla aggressiivinen ja kiihtyä helposti.
"Ja silloin menee vintti pimeäksi."
Mustasta perjantaista on kulunut viisikymmentä vuotta. Pihtiputaalla pidetään jälleen muistotilaisuus. Lesket ovat iäkkäitä, lapset aikuisia. Hautausmaalla on vastikään kunnostettu muistomerkki, jossa on neljä nimeä.
Miksi?
On palattava 85-vuotiaan Tauno Pasasen ovenpieleen. Hän on kärsinyt tuomionsa ja sovittanut tekonsa, mutta kysymys on edelleen vastaamatta. Sitä on esitetty vuosikymmenten aikana lukemattomia kertoja.
Olivatko surmat pitkän tapahtumaketjun räjähdyspiste, jossa maaseudun olosuhteet, työttömyys ja niukkuus, näyttelivät pääosaa?
Vai oliko kaikki sittenkin pontikkaperkeleen tulosta, jolloin viina vei viimeiset rippeetkin toivosta tulevaisuuteen?
Saammeko Suomea repineelle tapahtumalle lopullisia vastauksia?
Pasanen päästää kotinsa kynnyksen yli ja istahtaa tuolilleen.
Mutta haastattelua ei voida tehdä.
Tauno Pasanen kertoo luvanneensa lapsilleen, ettei enää puhu julkisuudessa tapahtumista. Ei nyt, ei huomenna, ei koskaan. Ei vaikka moni on pyytänyt.
Pihtiputaan uhriluku on korkea.
Ovi pitää sulkea.
Katso elokuva Kahdeksan surmanluotia Yle Areenassa.
Verijäljet ja ruumishuone olivat leskelle tarjottu kriisiapu – 33-vuotias Riitta Turpeinen jäi lasten kanssa yksin. Lue juttu tästä.
Konepistooli ei suojannut Pihtiputaan surmilta – Poliisi voi yhä yllättyä hälytystehtävissä: "Kotiinsa linnoittautunut on kuin villieläin". Lue juttu tästä.
Jutussa on käytetty lähteinä Pihtiputaan poliisisurmien tutkintapöytäkirjaa, artikkeleita vuoden 1969 Helsingin Sanomista ja Apu-lehdestä, artikkeleita vuoden 1981 sekä vuoden 1982 Apu-lehdestä, artikkeleita vuoden 1996 ja 2017 Ilta-Sanomista, artikkelia vuoden 2009 Alibista, Hannes Markkulan kirjaa Suomalainen murha 1953-1990 sekä Sakari Toiviaisen kirjaa Tuska ja Hurmio – Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa.
